Jingle bells of hell

Koirat ja omistajat on pullistuneet ainakin kilon verran per nassu joulunpyhinä. Syynä ruoka & herkut. Eilen söimme suklaan ja viinikumien (mieheni outo mieltymys) sijasta sipsua ja Pantteri-karkkeja. Tänään kinkun sijasta kanaa ja huomenna minä otan Pepin kanssa ritolat sillä matkaamme Kemiin uudeksivuodeksi ja itse asiassa loppiaiseen saakka. Uusivuosi sujunee siis osaltani aivan sohvaisissa tunnelmissa Rappakaljaa pelaten. Ihanaa.

Nyt riitti, me lähetään!

Oho ei lähettykään

Tässä yritelmiämme ottaa täydellinen joulukuva. Eihän se niin vain onnistukaan, kun toinen ei osaa käskyä "paikka" ja toinen näyttää siltä, että sitä hakataan päivät kaulimella ja vyöllä, jos sanoo "EI". Muutenkin, huomaatteko, mitlä kooki-koirat näyttää ilman korvia. Vähän rotilta.

Ihanaa uutta vuotta kaikille pupusille lukijoille, teitä pikkuhiljaa kerääntyy tänne, WELCOME!

Muistakaa ensikin vuonna levätä paljon, Ritu näyttää mallia kas näin:

PS Otsikko vain ei liity mihinkään

Voimauttava valokuvaus

Yksi haaveeni on ollut pitkään voimauttava valokuvaus. Se kohta ruksautui yli lokakuussa, kun ihanat ystäväni olivat minun syntymäpäivääni (joka oli ja meni heinäkuussa- ruuhkavuosien ikuinen ongelma on aikataulut) juhlistaakseen sellaisen minulle järjestäneet, kuin ajatuksiani lukien. Ihan pikkiriikkisen ahdistuksen on aiheuttaneet iän ensimmäiset merkit kasvoilla ja muilla osa-alueilla, joihin esim. painovoima vaikuttaa..Eli oli oikein mukava nähdä itsensä ihan nättinä ja viehkeänä, aikuisena. Lopputulemana on: ryppyjä, pah, antaa tulla, jos on tullakseen! Naurunrypyt ne vain kaunistavat, ja muut juonteet kertovat siitä, että eletty on!

Lyhyestä virsi kaunis; seuraavaksi muutama voimauttava otos kolmekymppisestä allekirjoittaneesta. En ole ylilaitettuna, tukka tiukkana lakasta, vaan aika tavallisena ja rempseänä. Joskus vielä toteutan "asiallinen kuva studiossa"-session, ehkä sitten seuraavalla ikävirstanpylväällä.

Kuvaajana Teea Jokihaara. Kuvat ovat minun, eikä niitä, kuten muitakaan kuviani saa käyttää ilman lupaa.

Valoa! Lisää valoa! Osa 2

On aika outoa, että taivas täällä "lähiössäkin" on karvaan oranssi öisin. Ei koboltinsininen tai musta, vaan sellainen likaisen ruskeanoranssi. Läheisen ostoskeskittymän valot, keskustan valot, katuvalot ja ties mitkä valot heijastuvat taivaalle, eikä pimeys valtaa pihaa. Sääli. Kynttilät ja muut härpäkkeet saisivat kauniin taustan, ja onhan se tähtitaivas aavistuksen nätimpi kuin tuo matalalla vellova ruosteinen pilvimassa. Onneksi tähänkin inhotukseen on karkoitus; uudet talvivalot!

Nämä tähtöset sijaitsivat Prismassa. Ja olivat alennuksessa. Ja saivat paikan tauluntekeleen päältä soffan yläpuolelta. On ne niin suloiset. Pientä, sievää ja tuikkivaa valoa tähän talviseen..öh..oranssiin kajastukseen. Että tällaista pikkusievää räpeltämistä sisustuksen saralla tällä kertaa! Seuraavalla kerralla voisin joko a) vastata erääseen haasteeseen tai b) näyttää vähän voimauttavia valokuvia oikeasta rinsessasta. Kumpi otetaan ensin??

Pyhä Lucia

Kuinkahan monella Lucia-neidolla on vuosien saatossa syttynyt tukka palamaan niistä kynttilöistä? Pelkäsin sitä aina lapsena koulussa, muistaakseni joskus oli oikeita kynttilöitä ja joskus sähköisiä. Ahdistava ajatus, varsinkin kun hiukset palavat parissa sekunnissa päänahkaan saakka. Kyllä siihen Lucianpäivään liittyi tarinakin, joka on kaikessa karmeudessaan aavistuksen makaaberi, mutta niinhän pyhimystarinat tuppaavat aina olemaan. Kuka repii silmänsä päästään (no Lucia), kuka surmataan kirveellä järven jäälle (Suomen suojelupyhimys Henrik) tai kuka eläessään hyppäsi alastomana piikkipensaaseen, jos mieleen tupsahti himokas ajatus (Benedictus Nursialainen, eli suomalaisittain Pentti). Ei ihme, että näistä tarinoista on aika paljon siistitymmät versiot jos versioita ollenkaan koulujärjestelmämme turhimman aineen, uskonnon, oppikirjoissa. Minusta uskonnonopetuksen voisi uudistaa perustuksiaan myöten. Rippikouluiässä olin kateellinen kaverilleni, joka kävi Prometheus-leirin riparin sijaan. Olin pieni pakana jo silloin, epämääräinen väärän tunne Jumalasta ja hänen kaikkinäkevästä silmästään aiheutti kirkosta eroamisen vähän aikuisempana, noin 8 vuotta sitten. Prometheus-leirillä oli kuulemma keskusteltu uskonnoista, eikä annettu vain suoria vastauksia elämän suuriin kysymyksiin.

No oli miten oli, Lucian päivä on valon päivä ja toivon todella, ettei kenenkään hiukset syttyneet palamaan koulun kulkuessa. Lucian kulkue on mielestäni todella kaunis perinne, omissa muistoissa koulun käytävät pimennettiin ja ainoastaan kulkueen lapsilla oli valo tuovat kynttilät käsissään. Ja kuudennella luokalla jouduimme laulamaan Santa Luciaa ruotsiksi säkeistön tai pari. Muistan edelleen sanat, jotenkuten. 

Natten går tunga fjät runt gård och stuva.
Kring jord som sol förlät, skuggorna ruva.
Då i vårt mörka hus, stiger med tända ljus,
Sankta Lucia, Sankta Lucia.
Då i vårt mörka hus, stiger med tända ljus,
Sankta Lucia, Sankta Lucia.

 Valoa loppuviikkoon!

Elelyä

Täällä on elelty vain. Viimeisimmät päivät on kuluneet leppoisasti perheeni kanssa. Myös karvaheppu mallia berninpaimenkoira pääsi tutustumaan Ritvikseemme. Pientä ärähtelyä pelästyneeltä Ritvikseltä, johon neljä kertaa suurempi bernirouva vastasi hämmentyneellä mulkoilulla ja perääntymisellä. Piti itse ärähtelemällä evätä lupa ärähdellä. Onneksi ne olivat pitkän viikonlopun ainoat ärinöinnit, muu aika on syöty hyvin ja hyppelehditty jouluisilla ostoksilla. Koiratkin ihan sietivät toisiaan. Kyllä se siitä lämpenee.

Ja kyllä, meillä on joulukuusi. Itsenäisyyspäiväksi koristeltu. Ja on muuten ensimmäinen joulukuusi omassa kodissa. Yleensä olen joulun viettänyt lumen ja tuulen maassa Lapin merikaupungissa, ja suureellisempi koristelu on jäänyt. Nyt on kuusi ja kaikkee, joululaulut soimaan niinkuin olisi jo!

Ritu

Tervetuloa, uusi perheenjäsen, vanha rouva Ritu.

Voin kertoa, että joku nimeltä mainitsematon nappisilmä on hyvin hämillään ja epäileväinen, että oikeestiko tuo nyrpeä akka jää tänne. Samalla mietitään, että miten voisin parhaiten mielistellä vanhaa arvokasta rouvaa, joka näin yhden yön jälkeen antaa jo nenutella ja haistella kunnolla. Tietenkin Pepin paikka on edelleen alimmaisena, eli myös Ritun alapuolella, mutta se näyttää sisäistäneen sen jo, vaikka ollaankin sen reviirillä.

 Pepillä on sama taktiikka kuin Kemin karvaheppu Iinan kanssa, "jos pikkuhiljaa menen lähemmäksi ihan muina koirina, peppu edellä, ei mua voi häätää pois ja sitten meistä tulee best friends forever".

Kaikista parhain hetki oli eilen, kun mies komensi "Ritu tänne. RITU tänne! Ritu tule tuletuletule hieno koira, TÄNNE!!" Ritu katseli seiniä ja istua tökötti vain tyynesti. Pepi melkein ryömi kohti miestä "Anteeksi kamalasti kun se ei tottele, anteeksi kovin! Minä tottelen, saanko minä tulla sen sijaan???". Mies käski Pepin makkariin ryömimästä (parka) ja se livahti valkeana salamana sinne " Joo sori, menen edestä pois" VIUH. Ja Ritu-rouva istua tököttää edelleen samassa paikassa. En todella aio vielä totella.

Ja minä vaikeutan tilannetta nauramalla niin, että vesi valuu silmistä. Siinä on parivaljakko kerrakseen.

On tuijoteltu puolin ja toisin ja Pepi varsinkn tuijottaa meitä syyttävästi ja sitten Ritua ihmetellen. Ja sitten on myös jo kaikille tuttu hmm, epäilen ja aavistuksen kapinoin-ilme:

 Ritu the lempeä ja arvonsa tunteva 7-vuotias corgi pembroke on tullut meille loppuelämän kotiin, kaveriksi Pepille. Toivottakaamme hänet tervetulleeksi (ja toivokaamme, että leikkikipinä syttyisi näiden kahden välille)!

Neljä korvaa ja asiaa valokuvauksesta

Huh, monta asiaa tämänkin naisen päässä vilisee. Ihka ensimmäinen vihjailun arvoinen asia on perheemme pystyt korvat, joita ehkä saattaa mahdollisesti olla viikonlopun jälkeen enemmän kuin kaksi. Olen aika täpinöissä, ja mieskin on. Ja voi, kun Pepi-parka ei arvaa vielä mitään.. No, palaamme tähän korva-asiaan noin viikon päästä.

Kuvituksena tietenkin perheen lelliä lepsuteltu ainokainen, jonka paras ystävä vinkuu, ja joutuu joskus tv-tason alle. Kuvia ottaessa makasin lattialla ja hivutin hiiitaaasti palloa pois tason alta. Aivan jäykkänä piti odottaa, ja kielikin lipsahti vähäsen suusta ulos. Ja sitten ihmeteltiin kun mamma nauroi niin että vesi tippui silmistä ja kamera tärisi.

Mies juhli syntymäpäiviään männä viikolla, ja minä aikamoisena hengettärenä leivoin piirakkaista ja cupcakes with frosting eli kuppikaakkuja kuorrutteella. Kuorrutus oli typerryttävän makiaa, ja sitä saa Citymarketien Americca-hyllyiltä.

 

Kuten kuorrutepurkista huomaa, yhtään en sotkenut en. Seuraavalla kerralla taidan ostaa cream cheese eli tuorejuustopäällystä, tosin sen nyt voi tehdä helposti itsekin, näppärä kun olen. Olen ottanut hämmentävän monta kuvaa herkuista, joita olen leiponut. Pitäisikin tehdä yksi postaus, johon tuuppaisin vain sellaisia sokerihuurteisia kuvia. En kyllä ymmärrä koko ruoan kuvaamista ja siitä hehkuttamista. En itse ainakaan ole kiinnostunut, jos joku fb-ystäväni on syönyt tonnikalasalaatin ja juonut kivennäisvettä lounaalla. Ihme kyllä, kaikki Facebookissa mainostetut ruoat ovat joko jotain superterveellisiä "kattokaa pastanmussuttajat, miten terveellisesti syön" tai gourmetsapuskoita tyyliin ankanrintaa punaviinikastikkeessa. Miksei kukaan kuvaa ihan Oolannin ranskalaisiaan, rasvattomia jogurttejaan, maitolasejaan tai makaronimöheröitään? Tässä ihana ateria, jonka lämmitin tänään itselleni päivälliseksi. Saarioisten maksalaatikko. 

Itse tein tänään paistettua riisiä ja broileripullia. Oli muuten niin epäesteettinen ruoka, ettei kameran hakeminen käynyt mielessäkään. Mutta mies kiitti ja mahat tulivat täyteen. Tosin olin ihan vähällä poistua keskuudestamme, sillä meinasin tukehtua riisiin. Se meni väärään kurkkuun. Jos mies olisi silloin juossut hakemaan kameraa, että " tästä tulee niin hyvä gif", niin olisin heittänyt sitä maitotölkillä. Arkaan paikkaan.

Valokuvista tulikin mieleeni, että sain tänään voimauttavan valokuvaussessioni tuotoksia nähtäväksi. En tiedä miten paljon voimauttaa huomata, että ottatukka on jumalaton, silmät eri paria ja takin napit auki niinkuin remppahelekulla, mutta kun niitä katsoi läpi sormien, oli mukana muutamia ihan oikeasti voimauttavia otoksia. Kunhan saan lopulliset versiot itselleni, esittelen niitä täällä avoimin mielin.

Ja lopuksi saanko esitellä Pepin uuden ystävän Pupun, jonka kanssa olemme leikkitreffailleet muutaman kerran. Hykerryttävää katsottavaa:

  Ihanaa viikonjatkoa!

 PS. Sain kivan haasteen Livin'life-blogin Maubellalta, johon paneudun seuraavalla kerralla. Kiitos haasteesta!

Lahjomisen sietämätön vaikeus

Tällainen yllänäkyvä on olo kiivastahtisen viikonlopun päätteeksi. Kovasti kaikkea on ollut ohjelmistossa, ja ensi viikollakin on kaikkea mukavaa, jiihaa. On sellainen rento ja iloinen fiilis. Ainoa pikkiriikkisen paniikin aihe on miehen syntymäpäivät, ja varsinkin synttärilahja. Jonka sanoin jo hankkineeni (hätävale oman selustan turvaamiseksi), mutta en oikeasti ole. Hih hih. Hermostunutta hihitystä. Kaiketi mentävä ensi viikolla pähkäilemään ja tuijottelemaan kauppaloisiin jotain sopivaa. 

Päivän suuri kysymys kuuluukin näin; miehet; isät, veljet, puolisot, ystävät; miksi ette suoraan sano, mitä toivotte lahjaksi? Maanittelun takana on aina se vastaus. Jo sitä hervahtaa silloinkaan. Saanen ihmetellä, miksi en voi vaikkapa armaan puolisoni kanssa käveleskellä rennosti kaikki kaupungin vaatekauppoja läpi, ja hän osoittaisi jotakin mukavaa

  neuletta, jonka minäkin hyväksyn; "Tuo on tosi kiva, tuollainen olisi kiva saada joulu- tai synttärilahjaksi!". Onko vaikeaa häh? 

Tosin huomaan ehdotukseni mahdottomuuden jo yhdistelmässä "rennosti" ja vaatekauppoja". Paree olla sitten tyytyväinen siihen, mitä saa, jos vihjeet ovat mitättömiä. Itsehän kerron kovaan ääneen mainoksia, kaupan hyllyjä tai nettisivuja suurieleisesti osoitellen, että "Oo, miten bellissima, toisikohan pukki tämän mulle, VIH VIH, vink vink."

 Arvannette, että seuraava postaus alkaa sanoilla "Rakas ystäväni joulupukki..." Jotta ei jää epäselväksi.

Siskoni henkilökohtainen käsityöavustaja Pepi, tässäkin valmistuu presento

 Lahjakasta viikon alkua kullekin!

Päiväni prinsessana

Moni puhuu, vielä useampi toteuttaa, jopa huomaamattaan. Voimautuminen on sana, jota viljellään monessa paikassa. Työpaikan tyky-kokouksissa, ystävien kesken, ruuhkavuosien kätköistä. Ihme sana, joka tarkoittaa ihan vain sitä, että saa uutta virtaa arkeen, hyvää tuulta purjeisiin, mielialaa kohottavaa seuraa ja/tai tekemistä, parempaa oloa kokonaisvaltaisesti ja ihania muistoja vaalittavaksi. 

Voin kertoa, että kaikkia näitä on saatu, kun ihana akkalaumani järjesti minulle "päivän prinsessana", Katrinsessa 30 wee.

Sain onnittelulaulun kotiovelle (sori naapurit), ja sisään pelmahti kuusi naista, kaksi tenavaa ja yksi parin viikon päästä päivänvalon näkevä salamatkustaja. Koira oli ihmeissään ja tohkeissaan, yritti lupsutella vanhemman tenavan kasvoja hyvin monta kertaa ja haisteli pienempää (porukan miesvahvistusta) niin kovin innokkaasti. Lopulta se passitettiin makkariin, jonne isäntäkin oli vaivihkaa paennut vetäytynyt kovaäänisen kälät.. innokkaan puheensorinan tieltä.

Brunssin jälkeen sain rentoutua Sokoksen kauneushoitolan manikyyrissä ja sen jälkeen sain ikimuistoisen kokemuksen; voimauttavan  valokuvauksen. Kuvaajan kanssa saimme vaellella Schaumannin Linnan pihamaastoissa ja hän otti minusta kymmeniä (varmaan kyllä satoja) kuvia eri paikoissa ja taustoissa. Näistä kuvista saan sitten valita kymmenen itselleni muistoksi. Täällä blogissa voin sitten muutamia onnistuneita otoksia jakaa. Myös ryhmäpotretti otettiin tästä ainutlaatuisesta naislaumasta. Varattu tunti meni hyvin nopeasti, ja vaikka hyytävä ilma sai huuleni tunnottomiksi, olin niin onnellinen, ja, no voimautunut session jälkeen. Manikyyri ja kuvaus, vähänkö olin rinsessana!

Ravintolassa syönnin (Jalossa niin hyvä palvelu ja ruoka) jälkeen vietimme yhteistä iltaa, ja aamuyön tunnithan ne jo raksuttivat, kun vihdoin kiepahdin peiton alle. Aika rentoutuneen kuuloinen oli muukin naislauma reissun jälkimainingeista päätellen. Keskustelua ja avautumista, jakamista ja kannustamista, niistä on paras seura tehty. Minä ainakin olen kovin onnellinen kaikesta päivän ohjelmasta, mutta valokuvaussessio oli kyllä niin unelmalahja, jota ei itse tule niin helposti toteutettua. Iih, oon niin onnellinen :D Ja väsynyt. Ilta jatkuu leffalla ja viekulla.

Kiitos SYDÄN

VALOA! LISÄÄ VALOA!

Koska on jo marraskuu, voi laittaa erilaisia valoja killumaan ja asennella lamppuja pimeyden keskelle. Sehän tässä vuodenajassa ennen lunta on parasta. Jos mitään valoja ei ole, olo on kuin mörön pylperössä säkki naamalla. Eihän sellainen käy! Asettelin siis tammikuun alelöytöni (-80% pois hinnasta) hankkimani tähden (kyllä, joulutähden) akkunalle ja muutaman lyhdyn lisää parvekkeelle.

 Parvekettamme rakastan yli kaiken, ja mielelläni sinne hankkisin vielä muutaman metrisen sypressin tai muun sinkkisankoon laitettavan.

 Ja ehkä vielä kuudennen lyhdyn...

Varautunut nainen

En ole enää viime vuosina kiintynyt varsinaisesti kämppiini, joissa olen asustellut. Liekö syynä maaninen muuttelu ja tavaroiden ja maisemien vaihtelu. Tosin muutama tavara on sellainen, joka on seilannut aina mukana uuteen kotiin, ja joista en ihan hevillä luopuisikaan..

Tämä uusi koti, jonka tänään saimme paraatikuntoon (köh köh...lähinnä asumiskelpoiseksi..tai no kohtuusiistiksi..jos koirankarvoja ei lasketa) tuntuu jo nyt tosi kivalta, mutta ihastua en silti vain uskalla. Pätee moneen muuhunkin asiaan. Lämpenen nykyään niin hitaasti kaikelle uudelle. Ihmisiin, tavaroihin, uusiin tyyleihin vain on niin vaikea enää päätäpahkaa "ihastua". Pitää aluksi olla "njääh", sitten "hmm", sitten ehkä "aaa" ja lopulta jopa "ooh!". 

Pitää  vähän pohtia, tykkäänkö oikeesti. 

Kun on muutamia kertoja elämässään polttanut näppinsä ja juossut seiniin ja hommat on ns. kyrvähtäneet, sitä on varovaisempi. Kai niin käy kaikille?  

 Kerpele, vanhuushan se, joka varovaiseksi naisen tekee. Ehkä sitä on siis, jopa, kaiketi, ihme kyllä, oppinut virheistään. Toisaalta, siinäpä se nuoruuden mahtavuus. Tuulta päin ja pää edellä. Se tunne on niin mahtava, ja näppien polttaminen kuuluu asiaan. 

Ei sitä näin aikuisena enää, vaikka joskus tekisi mieli vain mennä eikä miettiä.  

Nuorena ei mieti, tarvinko reissuun mukaan särkylääkettä, käsidesiä, pk-suojia, kumpparit, sytkärin, varatakin, vanttuut, kuumemittarin, toppahousut (kuten eräälläkin kaverilla kerran oli), makuualustan ja rakkolaastareita. 

Nykyään epäilee ja pelkää pahinta. 

Perseelleenhän sen menee jos on mennäkseen, ei siitä mihinkään pääse, eikä siinä ne toppahousut auta :D 

 

Viihdytän itseäni ja muutamaa muuta

Koska minulla on liikaa aikaa, päätin eilen vaihtaa hiukan tyyliä. Olen jo hetken kaivannut pientä päivitystä, ja koen olevani jotenkin aika...vanha ja tylsä. 

Enpä ole enää:

Ai, että kun piristi uudet hiukset ja meikit!

Ja vähän myöhässä Happy Halloween ;)

Pöksykuriiri

Siskon pöksykuriirihommia tänään.

Täällä Jyväskylässä on hevosteluliike nimeltään Pollenpotku, (Killerin raviradan kupeessa) jossa on erityisen sekava sisustus ja hurjasti hepovaatteita hyvällä hinnalla ja miljoona muuta asiaa. Viime kerralla käydessämme kaupassa siellä oli kaksi koiraa vastaanottamassa jo pihalla, ja kaupan sisällä kellotteli kahdessa eri kopassa tipuja ja ankanpoikia lämpölampun alla. Siellä suloiset piipittäjät elelivät sulassa sovussa päitsien ja hihnojen ja sellaisten muiden hevostavaroiden seassa. Kissakin taisi olla jaloissa pyörimässä. Ihan ensimmäisen vierailun kohokohtana taas oli VALTAVAN kokoinen hevonen ja sen muutama pikkuserkku (pihalla aitauksessa, ei sisällä kaupassa). 

Tällä kertaa Pollenpotkussa tämä kuriiri käveli ovelle kahden koiran, kissan ja kanojen saattelemana. Sisällä kysyin lopulta paikalle lompsineelta omistajalta, ovatko kanat niitä samoja, joille lässytin tipuina. Olihan ne, ja suuret pulleat ankatkin löytyivät vielä pihalta pää siiven alla torkkuvina. Siitä ne heräsivät minun päivittelyihini ja lähtivät moittivasti kaakottaen ja pyrstöt väpättäen talon taakse; kehtasinkin herättää torkuilta!

Aivan mainio paikka, jossa eläimiä kuin kotieläinpuistossa, ja tavaraa niin paljon, että huh. Niin sympaattinen ja sekalainen seurakunta eläimiä, tavaroita, olkia, ja rentoa kaupantekoa.

Vertaan aina mielessäni tätä kauppaa ja jotain "keskustan putiikkia", ja en voi olla hymyilemättä suurelle kontrastille. Putiikissa on mielessäni aina kiiltävät, valkeat lattiat, minimalistinen sisustus ja esillepano sekä tympeä pitkäsäärinen myyjä, joka viilaa kynsiään tiskin takana takakireä ilme naamalla. Pollenpotku on melko tarkkaan sellaisen liikkeen vastakohta. 

Kuva kanasista ja kukosta

Pöksykuriiri kuittaa ja lupaa lähettää ratsastuspökät kohti pohjoista het huomenna!

Mielialanainen

Nyt vaihtelee mielialat, pois alta risut, männynkävyt ja ärsyttävät tohelot! Aikamoista oli herätä kirkkaaseen auringonpaisteeseen iloisena, ja kolmen minuutin päästä kilahtaa hiljaisesti törrrkeän likaisille ikkunoille (joita EN aio pestä, pesköön seuraava asukas)joiden tomuläikkiä ja sormenjälkiä se aurinko armas paljasteli armottomasti, ja tajuta sitten nolona likaisuuden olevan lähinnä minun vikani. Tai siis sen, joka niitä ei ole pessyt. Eli minä. Hö. Ja sitten taas ilahtua omenapiirakasta ja vaniljakastikkeesta jääkaapissa ja sitten vaivuttiinkin morkkikseen. Eihän se ole aamupala. Onnistuin senkin miettimään parhain päin; pääraakaineet omena ja maito ovat tosi hyvä aamupala, totta tosiaan! 

HUOH, NAISET, miettii siellä joku! Ja tottahan se on. Päivän aikana ehdin mennä syvästä alakulosta hysteeriseen riemuun kahdessa sekunnissa. Pelottavaa, eikö. No mitkä hormonit ne siellä heittelee naisparan päätä suuntaan jos toiseen? En tiedä, mutta tuskin olen ainoa, jolla on joskus hiukan mood swingejä. Päivän aikana on kuultu (lähinnä puoliso, voi sitä parkaa) muutamia hyvin epävakaan tuntuisia lauseita, mutta vakuutan, olen täysin järjissäni ja sielunruumiinvoimissa! 

Kuitenkin, tässä olen, sohvalla. Teatraalisesta surusta, mielipuolisesta naurusta ja ihme pelleilyistä voipuneena. Joskus on vain niin ihanaa olla tosi, tosi lapsellinen ja höpö. Ettei uppoudu vakavaan aikuisuuteen.

 Tosin meidän perheessä ei taida sellaiseen olla suurtakaan vaaraa. Coolin Pepin salaisena stylistinä toimineet viime viikolla siskot ja siskon poikaystävä.

900km

Anteeksi pitkä hiljaisuus, on ollut elämän iloja ja suruja tässä männäpäivinä. 

Köröttelin eilen kiltin ja reipastakin reippaamman pienen koiran kanssa Kemistä Keski-Suomeen ja ai, että oli nätisti koko matkan El Pepi, the kosmopoliitti. Mainitsinko jo reippaan? Ja kiltin? Oulussa takanani istunut nainen sanoi poislähtiessään "Ai herranen aeka, sullahan on siellä koira! Ollut koko matkan niin nätisti, ei minun koira kyllä olis ollut, vinkunut olis se vaan". Ja minä tietenkin yhdyin kehumisiin yltäkylläisesti "niin on, reipas on, matkustajakoira on, kilttikin juu" ja nyökyttelin monen monta kertaa.

Menomatka olikin vähän varovaisempi. Piti kuikuilla samanmerkkistä kaveria bussin etuosassa ja vähän säikähdellä töyssyjä. Pikkusen eri meininki paluumatkalla. No kuva kertoo enemmän kuin...

Menomatka

Paluumatka