Omanarvontuntoa!

On ottanut eräs asia kupoliin viime aikoina. Ja harmittanut, ja tehnyt surulliseksi. 
Ja se on tullut uniin. Melkein joka yö. 
Kun on vaikkapa riidoissa jonkun kaverin kanssa (joka on kyllä minulla hyvin harvinaista), ei se valvota tai harmita ihan koko aikaa. Jos on epäonnistunut jossain, se harmittaa jonkun aikaa ja sitten se ei harmita enää. Jos vaikkapa ei saakaan jotain työpaikkaa, se voi harmittaa ja itkettää, mutta siihen ei voi jäädä rypemään. 
Mutta jos on kyseessä sellainen asia, jossa joutuu pitämään tarkkaan huolen omista oikeuksistaan, ja vastapuoli ei tule millään tavalla vastaan, se ahdistaa. En halua leimautua missään tilanteessa "vaikeaksi henkilöksi". Mielestäni minulla on kuitenkin oikeus pitää huolta, että saan luvatun alennuksen, annokseeni saan pekonin tilalle jotain muuta, palkkani on laskettu oikein, minua ei käytetä ihmissuhteissa hyväksi, kustannuksellani ei lasketa mukahauskaa leikkiä tai ihan olla ilkeitä, tai minua ei tyrkitä jonon hännille röyhkeästi. Jokaisen ihmisen tulisi pitää huolta siitä, että kohtelu on asianmukaista. Se ei ole "vaikean" henkilön merkki, vaan omanarvontuntoisen. Vaatimuksen hyvästä kohtelusta  voi esittää kauniisti ja kohteliaasti ja silti jämäkästi. 
Siksi minulla on kruunutatuointi. En ole prinsessa, mutta haluan kunnon kohtelua. Kaikilta. Niinkuin minäkin annan muille. Sinäkin voit vaatia kunnon kohtelua puolisolta, työkaverilta, kaupan myyjältä. Ihan oikeutetusti. Kunhan muistat, että se on kaksisuuntainen tie.
Mutta kun sitä kohtelua ei haluta antaa, tie käy kivikkoiseksi. On vaikeaa taistella tuulimyllyjä vastaan, jos vastapuoli kieltäytyy yhteistyöstä tai kunnioituksesta. Pitääkö silloin luovuttaa?
Pick your battles, valitse taistelusi harkiten. Joskus kannattaa kääntyä kannoillaan; "minä en torspojen kanssa asioi", ja joskus kannattaa vaatia vaatimasta päästyään; "tämän minä ansaitsen".
Aina riittää niitä ihmisiä, jotka toisia talloessaan nousevat korkeimmalle. Vältä heitä. Minä ainakin valitsen ympärilleni ihmisiä, joista tulee hyvä olo. Elämä on silloin mukavampaa, ja niissä taisteluissa huonoa kohtelua vastaan ei tarvitse seisoa yksin.

Loppukevennyksenä koiran kieli, joka ei aina muista pysyä siellä suun sisässä..:D
Sunnuntaita!

Kurap*skapäivä

Kiltti, pikkuinen Pepi on nyt muutaman päivän aikana syönyt siankorvan (maha kuralla eikä ruoka maistunut vuorokauteen, mutta koira elossa), mustekynän (paskassa muovinpalasia, turkki punainen-koira elossa) ja nahkahihnan palasia (kuraa pitkin  VALKOISTA mattoa, paskassa nahanpalasia-koira elossa). Tänään siis iloitsimme tuosta viimeksi mainitusta. Miestä syletti, minua nauratti. Kunnes syletti vähän kanssa. Ja sitten pelotti. Piti vähän soittaa päivystävälle eläinlääkärille, joka sanoi "ruoka tule ulosta yksi kaksi päivän kuluttua, huvin todennäköistä, että koiralla kaiki hyvin ja pahin on ohi. Voi seurata sita vointia ja otta sitten yhteys jos ei syö, ei juo, ei kakka." Ihana eläinlääkäri otti käyttöön tyynnyttelyäänen, kun kuuli varmaan paniikin äänestäni, vaikka koitin olla ihan normisti ja aivan rauhallisesti.
Nyt sitten kuunnellaan seuraava yö, että hengittääkö koira vaiko eikö hengitä. Ja pakko kysyä Universumilta, että miksi siihen mattoon piti se löpökkä kakka tähdätä? Miksi? Miksi??

Ja mies tuossa sanoi, että "huomaatko, ettei sulla ole muuta kuin koirajuttuja plokissa nykyään". No huomaan, ja sorry. Se on tätä hetkeä, se koira.

 Koita nyt tollaselle turrukalle olla jähmeän vihainen. Koittaa päästä mahdollisimman lähelle tuhisemaan, ja on onnellisimmillaan sohvalla meidän kahden välissä. Siihen se kerääntyy ja pistää silmät kiinni. 

Söpöä muttei kurarikasta viikkoa itse kullekin säädylle!

Kevätaurinkoa ja kuumeilua

Niinhän se kuume nousi, onneksi ei kuitenkaan korkealle. Olen ollut kotosalla muutaman päivän ja täältä sisätiloista nautiskellut keväisestä säästä. Tosin koiran pitää päästä ulos, vaikka omistajalla olisi pää kainalossa. Minulla onneksi ei ole, ja sen takia pissalenkki on huomattavasti vähemmän tuskainen. 
Pepi sai "mummolta" tuliaiksi siankorvia, ja tänään neiti on rouskutellut yhden. Siinä kesti melkein puoli tuntia(vrt. berninpaimenkoira ja 30 sekuntia). Pienet hampaat jauhoivat korvaa niin että tuhina vain kävi. Aika herkkua, toivottavasti koiran masu sen kestää. 

Aivan upea ilma ulkona pakottaa tietenkin notkumaan tietokoneella ja katsomaan turhia sarjoja tv:stä. Onneksi kuumetta ei enää ole, ja voisinkin illalla tehdä hiukan pitemmän koiralenkin, epätopakat ja veltot jäseneni voisivat tarvita sitä. Oikeasti kyllä joskus tulee notkuttua niin rasittavuuteen saakka netissä, klikkaillen jotain turhaakin turhempia juttuja näytölle, ja koko ajan ärsyttää "voisin olla jo nukkumassa", "pitäisi olla jo hampaat pestynä". Inhoan sitä tunnetta, kun vain on ihan olmina, eikä pääse ylös. Inhoan ehkä eniten maailmassa. Ja teen lupauksen, että nousen tästedes ylös aina, kun alkaa ärsyttämään koko tietokoneen ketku.
No, mutta huomatkaa alla suloinen sydänhuivipanta. Oikean kokoinen läpäre kangasta, eikä liian iso, niinkuin ostamani jenkkihuivi, johon ressukalla jäi etujalkakin roikkumaan, kun huivin solmu löystyi..Sydänhuivipanta mummolta myös tuliainen.

 Rentoa keskiviikkoa, mä pistän nyt tän koneen kiinni!


EDIT: SIANKORVAT OVAT SITTENKIN JENNI-TÄDILTÄ, ANTEEKSI JENNI-TÄTI. PEPI ON NIISTÄ KOVIN ILOINEN! <3

Seuraelämäni on kuollutta

No eipäs olekaan! Vaan päinvastoin.
On keikkaa, perhettä ja koirien rapsuttelua, hohtokeilausta, hyvää ruokaa, ostoksia. Kaikkee ihanaa.  Pepikin sai tutustua Iina-tätiin. Jännät paikat oli, ja Iina-rouva ei ollut kovin kiinnostunut pikku tirrikästä, mutta toimeen tulivat alkunuuskujen ja tuhahtelujen jälkeen. Muutama murahduskin kuultiin.

 Herkkua voidaan kyllä kerjätä ihan vierekkäin tässä aivan sovussa!

 Ja perjantainhan kruunasi keikka, joka sai allekirjoittaneen mahan nipistelemään ja kurluttamaan oikein olan takaa.

Ja kuten näkyy, paikatkin olivat ihan ok.

 Meidän koira on ollut koko viikonlopun nyt koko ajan jonkun sylissä, vieressä, rapsuteltavana tai muuten hellittävänä. Nyt on vieraat lähteneet, ja nuuhku joutuu tyytymään neljään paijauskäteen. On se rankkaa.
Ihanaa aurinkoista sunnuntaita!!!

Perhe ja ystävät - mahdoton yhtälö?

Huhheijaa, olen lenkkeillyt enemmän kuluneiden muutaman viikon aikana kuin koko viime vuoden aikana yhteensä.. Syypää on koira. Jonka kanssa on muuten hyvin palkitsevaa ottaa yhteiskuvia..

Katsokaa, miten lyhyset töppöjalat! Ja katsokaa, miten ihanasti se tietokoneen näyttö sieltä kuultaa, oikein huomion keskipisteenä. Pitäisi panostaa kuvausympäristöön hiukan enemmän..
Arvatkaa, mitä arvon kuvaaja pitelee näpeissään. Kaikki koiranomistajat arvaavat. Oikea vastaus on nakki. 

Piti avautua asiasta eikä löpistä koirasta. 
Luin siis artikkelin, jonka mukaan aika, jolloin ihmisellä ei jäänyt tarpeeksi aikaa perheelleen, on ohi. Nykyään sekä isät että äidit panostavat juuri perheen kanssa vietettävään arkeen kaikista eniten. Ystäväpiiri on nyt se, joka jää vähemmälle. Koetaan huonoa omatuntoa siitä, että ystäviä ei nähdä niin usein kuin pitäisi. Silti kuitenkin kahvittelut ja yhdessä shoppailut jäävät, ja perhe keskittyy omaan pieneen maailmaansa. Tämän lisäksi spontaanit ovikellon rinkuttelut ovat jääneet, ja tutkijat ovat huolissaan. Perhe on yksikkö, suljettu yhteisö, jonne ei muilla olekaan asiaa, ainakaan ilman kahden viikon suunnittelua. Syrjäydytään muista. Toisia perheitä ei haluta häiritä, jottei pikku-Jonnen ruokailuajat veny, kun se Pirjo on niistä niin tarkka. Omaa pesää halutaan muhevoittaa ja lapsia tukea "olemalla mukana", niin, että vuorokauden 24 tuntia ovat ihan liian vähän omaan, yksin ja omien ystävien  kanssa (ilman lapsia, koiria ja puolisoita) vietettyyn aikaan kaiken perhehässäkän lisäksi. 
Huomaan itsessäni nyt samaa, kun ensimmäistä kertaa omaan, aikuisiän perheeseeni kuuluukin kolme. Kahteenkin piti vähän totutella, mutta nythän me kertakaikkiaan olemme oikea perhe, enemmän kuin kaksi. Vaikkei hurtta oikea lapsi olekaan, pitää siitä huolehtia ja kantaa vastuu, meidän yhdessä. Omassa kodissa on mukava nyhertää, kokkailla, siivota ja vaihtaa tavaroiden järjestystä. Illat menevät siivillä. Herranen aika, aikaa jää jo nyt aika pieni määrä ystäville, vaikken omia lapsia olekaan vielä pukannut maailmaan. 
Kapinoin. Haluan nähdä muitakin kuin kahta karvanaamaa töiden jälkeen. Varsinkin muutamaa ihanaa entistä työkaveria olisi kiva jututtaa vaikka kahvin äärellä, vih vih :D
Yhdellä ystävällä oli rojekti "näe ystävä päivässä". Respect, siinä onkin hommaa, kun lapsellisilla kavereilla on muskaria, jääkiekkoharkkoja ja satubalettia ja vauvakinoa, vai mikä se on. 
Kun pitäisi olla niin hyvä ihminen. Hyvä työntekijä, hyvä tyttöystävä, äiti, vaimo, ystävä, reipas urheilija, terveysintoilija, notkea, taitava kokki ja leipuri ja kiva naapuri. 
Kuka sellaiseen pystyy, on tehtävä valintoja.

Ja koska meillä ei oteta enää muita kuvia kuin koirakuvia, tässä loppuhuipennukseksi vielä neiti paskatassu (oi ihanat kurakelit):

Haaste

Sain haasteen Maubellalta, joka kirjoittaa Livin´Life-blogiaan, johon hän postailee usein ja kuvarikkaasti. Pidän blogeista, joissa on paljon kuvia. Piiitkä teksti ilman kuvia tai pelkillä samannäköisillä asukuvilla höystettynä on vähän tylsä. Minun pitää listata blogeja, joilla on alle 200 lukijaa. No minäpä listaan.

Edesmennyt Edi pentusena, kuva näpistetty siskolta

 Nurjimuksen luolassa majailee ihana Itä-Suomen opettajatar Micci, ja laittelee kuvia kauniista tyylistään, muun muassa. Suosittelen lämpimästi.


Suden Hetki-blogi on hauska! Kahden huskyn, yhden pienokaisen ja yhden miehen "omistaja" kertoilee elämänmenostaan. Mahtavat kuvat.

Sokurina pohjalla -nyt valppaana kaikki hevostytöt!- Ikuisia kertomuksia, jota kirjoittaa kukapa muu, kuin armas pikkusiskoni! Paljon heposjuttuja ja kuvia, mutta myös mahtavia koirakuvia, arjen kertoiluja sekä mehevää ja naurattavaa kirjoitustyyliä. Sisko on ravannut (eh he hee) talleilla 11-vuotiaasta saakka, ja hevosiin liittyvät jutut ovat hänelle tuttuja. Ohjasipa hän juuri erityislapsiryhmääkin, ja ohjaa lapsille heposkerhoa ja ihan oikeita ratsastustunteloisiakin. Pätevä likka. Muutama oma lapsuudenystäväni tosin aina ihmettelee, ettei sisko ole enää vaipoissa, vaan ammattikorkeaa käyvä aikuinen. No samaa mietin joskus molemmista siskoistani, mutta sitten muistan olevani itsekin kohta 30-vuotias harppu.

Kuva lainattu siskon blogista, ylevä 9-vuotias Iina poseeraa.

Tykkään lueskellä blogeja, mutta lähes kaikki lukemani ovat suosittuja, useiden satojen lukijoiden blogeja. Olisipa minullakin tieto, ketä täällä minun rinsessanlinnassani käy pällistelemässä. Kuitenkin jotain yläkouluasikaisia kavereita, jotka stalkkaavat minua vasitella. Liittykää siis lukijoiksi! Muutama salaperäinen vakkari minulla jo on, näkyvien lisäksi. Lukijaksi liittyminen käy Googlen tai Bloglovinin tunnusten kautta, mars sinne ja rekisteröitymään anonyymit! 


Ihanaa perjantai iltaa, täällä alkaa leffa pyörimään ihan näillä näppäimillä! 

 Pakollinen Pepi: