Avautuminen alkakoon!

Nytpä ottaa päästä. Söin paljon suklaata, ja niissä höyryissä on tämäkin taas kirjoitettu.
Aloitan narinani työpäivästä. Ei meinaa kaikille mennä se sana perille ja se ärsyttää. Toki ymmärrän työni luonteen, perille menemistä on turha odotella kovinkaan usein. Inhoan vain sitä, että kun kävelee huoneesta ulos, niin tietää epäonnistuneensa sen 45minuutin aikana erityisen monta kertaa. Sanonut typerästi, menettänyt malttinsa, antanut epäselviä ohjeita, ollut huono ammattilainen (noh, liioittelua). On tämä työ joskus ihan hohhoijaa, lähinnä oman väsymyksen ja tuskastumisen vuoksi. Onneksi kollegat ei ärsytä niin paljoa.

Eilen, kun astuin bussiin niin sekin ärsytti, kun kuski puhui puhelimeen ilman handsfreetä. Istuin suu viivana ja tuijotin kuskia sanattomasti paheksuen, ja puhelu loppuikin noin neljän kilometrin jälkeen. Laitan kohta Jyväskylän liikenteelle postia, jossa muistutan, että handsfreen käyttö olisi erittäin suositeltavaa, peräti laki. Inhottaa, että kuski räpättää puhelimeen, ja bussi voi olla täynnä ihmisiä, lapsia. Käännetään rattia yhdellä kädellä ja sisään tulevia matkustajia päin nytkäytetään päätä ja kaahataan pois pysäkiltä. Yhdellä kädellä. Jos se puhuminen viivästyttää esim. sekunnilla reaktionopeutta, sinne voi se pikku eskari jäädä alle siinä tiukassa mutkassa tai risteyksessä. Ärsyttää ihan todella paljon, että ei koskaan voida etukäteen miettiä, vaan sitten onnettomuuden jälkeen itketään, että kun piti sen Marjatankin soittaa pitkästä aikaa, en viitsinyt lopettaa puhelua ja tässä ollaan nyt.

Ja sitten on vielä ne ihmiset, jotka itse opettavat kohteliaan kuuntelemisen taitoa, ja vaativat sitä, kun itse ovat äänessä, mutta kuiskuttelevat tai jopa puhuvat ääneen antaumuksella ollessaan itse kokouksessa/koulutuksessa/muussa kuuntelijan roolissa. Olen ollut eräissäkin tilanteissa, joissa aikuiset ihmiset vain puhuvat vähääkään välittämättä yhden puhuessa yleisönsä edessä. Minusta se on naurettavaa (itsehän en ole koskaan puhunut yleisönä ollessani). Ja yksi nopea kommentti on eri asia, kuin vartin mukahiljainen sipinä yhteen menoon. Joskus vielä nousen ylös ja huudan "VAADIN HILJAISUUTTA!!!!". Kiva se olis vaiks jossain koulutuksessa.

Ärsyttää myös, kun ihmiset eivät ymmärrä, että "suoraan kysymykseen suora vastaus" ei ole sama kuin "suoraan kysymykseen suora loukkaus". Se, että kun Suomessa kun harvoin kysytään suoraan, että mitä mieltä kuulija on purjehduskengistä, ei anna oikeutta vastata purkkarijalkaiselle kysyjälle, että ne on ihan karmeita ja kaikki, jotka niitä käyttävät, ovat noloja kasarijämähtäneitä menopaussista kärsiviä permanenttitukkia, jotka ovat huonoja vanhempia ja joilla ei ole oikeita ystäviä. 

Suomessa ollaan usein hipihiljaa, ellei vieressä seiso hyvää kaveria, jolle voi riehakkaasti kommentoida. Ollaan niin maailmannaisia ja -miehiä, katos kun me tässä Mirkun kanssa jutustellaan siitä viime viikonlopun viinanhakureissusta Tallinnaan. Sitten, kun kolmas osapuoli arasti kyselee, onko siellä Tallinnassa käyty sellaisessa ravintelissa kuin Peppersaak, menee Tauno ihan hiljaiseksi ja vastaa mumisten, että noeikai. Mirkku siinä vieressä kyräilee, että mitä toikin tohon tuli kyseleen, kun meillä oli Taunon kanssa juttu kesken. Kun Tauno poistuu paikalta, Mirkku ei uskalla puhua enää kellekään ja hiljaisuus peittää maan kuin lumivaippa pohjoisen golfkentän. Ponttini siis se, että on vain kaksi vaihtoehtoa. Ollaan hiljaa tai suoraan töksäytetään.
Joo vihreä luomiväri ei imartele ketään. TÖKS.
Kyllä ne nilkkurit on halvan näköisiä. TÖKS. 
Rakennekynnet on hirveitä. TÖKS. 
Et sä voi ymmärtää, kun sä ei ole äiti/keski-ikäinen/uskovainen/mies/korkeammin koulutettu/parisuhteessa. TÖKSTÖKSTÖKS. 
Asiat voi sanoa niiiiiiiiiiin monella tavalla. Siis oikeasti. Niiiiiiiiiiiiiiiin monella. Onko tarpeeksi iitä? NIIIIIIIIIIIIIN monella. Niin.


Nämä asiat eivät aina edes ärsytä, paitsi bussikuskien handsfreetön rupattelu, mutta olipas ihana vähän nillittää. Eli siinä kun supatatte ja puhutte mitä sattuu miten sattuu. Niin minäkin teen.


Onneksi saan maailman mukavimpia vieraita viikonlopuksi, ja olen päättänyt, että meillä on superkiva ja rento viikonloppu. Toiselta vieraalta kysyessäni, mitä hän haluaa tullessaan tehdä, sain vastauksen "ryypätä ja rellestää". 
Kattoos ny, eiköhän sekin käy. Mut ensisijaisesti rellestää, ryyppääminen on yliarvostettua. 


terkuin Katri (nimi muutettu)

Kakola

Katsoin juuri kakkoselta Kakola-ohjelman. Aion kyllä katsoa ensi viikollakin.

" Suomen tunnetuin vankila Kakola poistettiin käytöstä 2007. Uusi sarja avaa sen yhdeksäksi päiväksi. Kakolaan astuu sisään kuusi 15-17-vuotiasta poikaa, joiden elämäntapa viettää vahvasti rikolliseen suuntaan ja johtaa lopulta vankilaan, jos he eivät valitse toisin. Tavoitteena on saada heidät pysähtymään ja kääntämään elämänsä suunta."

Lainaus Ylen sivuilta. 
Tämä ohjelma on kuulemma herättänyt paheksuntaa, että ohjelmassa esiintyvät pojat olisi tuotu kaikkineen nyt julkisuuteen, mutta tuskin heitä on sinne väkisin viety. Myöskään heidän syntilistaansa ei julkaista ohjelmassa. Minusta tämä formaatti on mainio, ja jos se katkaisee yhdenkään pojan alamäen, niin se on täyttänyt tarkoituksena. Luulen, toivon ja oletan että useampi kuin yksi saa työkaluja omaan elämäänsä. Kun niitä työkaluja ei taida meillä kaikilla ihan olla siellä pakissa niin paljoa.

Niin, ja se suomalainen viinanjuonti on oikein tilastojen riemu(idiootti)voitto. Kännissähän meillä suomen suvessa ja tulipalopakkasillakin puukotellaan ja leikitään sitä kirveshippaa siellä kesämökillä avovaimon kanssa. Jallupullo nirskahtaa auki  sillä sekunnilla kun auton ovet naksahtaa lukkoon ja avaimet putoaa taskunpohjalle. Eikö sekin humala olis jo nähty hä? Voisko ne pikkujoulut/kuusenkaatajaiset/pikkulauantait olla vaiks ihan selvinpäin? Vaikka ihan kokeeksi. Voidaan hei yhdessä kokeilla, miten siitä viiden viikon suhteesta voisi selvitä ihan puhumalla ja ymmärtää, että heti seuraavana päivänä ei tarvitsekaan olla ihan kympillä mukana etsimässä muijaa seuraavaa. (Kuka muistaa kun Vartiaisen Jenni oli Gimmelissä??) 


Niin siis asiaan.
Missasin kaksi Kakolan ensimmäistä jaksoa, mutta tämäniltaisessa jaksossa viiden pojan seuraan liittyi viisi entistä vankia. Pojilla on takanaan monenlaista sähellystä, päihteidenkäyttöä ja pikkurikosta, se huonompi polku siis erittäin hyvin aluillaan. Kyllä meni jätkät hiljaiseksi, kun ex-vangit kertoivat rajuista menneisyyksistään, joihin kuului mm. törkeä kuolemantuottamus, aseellinen ryöstö, pahoinpitelyjä ja päihteitä, paljon päihteitä. Kaikki ohjelman ex-vangit tekevät nykyään vertaistukityötä, mutta kuten ohjelmassa sanottiin, he ovat häviävä vähemmistö. Suuri osa istuneista jatkaa rikoksen kierrettä, ja kierteen toisessa päässä on pahimmillaan kuolema, eikä usein edes kovin kaukana. Olipas kovin koskettavaa seurata , kun miehet puhuivat pojille kaunistelematonta tarinaansa. Ei tullut pojilta yhtään "puhut ihan paskaa"-kommenttia.
Mietin myös, että kylläpä se tarvitsee paljon, että viesti menee perille teinin päähän. Ei riitä, että vanhemmat sanoo, ope sanoo, sossu sanoo, poliisi sanoo. Mistä saataisiin muutamalla minullekin tutulle ihmiselle tällainen ex- vanki kertomaan, että kyllä se tie alkaakin viemään sinua jossakin vaiheessa, että otapa järki käteen, jooko. Kun ei meinaa se sana mennä perille sitten millään.

Mutta koskettavin kohta oli ehkä se, kun eräs poika lepäili punkallaan ja hänen sellikaverinsa (siis ex-vanki, jokaiselle oli jaettu oma, jos ette siis tajunneet tai en sanonut:) kuunteli pojan kertomusta pahoinpitelystä, jonka todistaja poika oli ollut ja joka päättyi toisen osapuolen kuolemaan. Poika kertoi, että "porukat sanoo ja sossu sanoo ja kaikki että vaihda nyt oikeesti se kaveriporukka. Mutku ei mulla oikeesti oo mihin vaihtaa".

Loppuviikon historiaa

Tässä sitä ollaan, torstai-iltaa viettämässä kotona, yöpuvussa, jossa olen luuhannut koko päivän. Eilen olo huononi töissä oikein kovasti, ja pääkipu jyskytti niin, että silmissä näkyi tärähdys joka jysäyksellä. Mahakin kipuili ja oli muutenkin niin yleinen kurja olo, niin soitin lopulta työterveyteen ja olen loppuviikon saikulla. Eilen kotiin tultuani menin nukkumaan ja vetäisin sellaiset kuuden tunnin unet. Yöllä säpsähdin hereille, kun muistin, että pitää laittaa viestiä opettajille, jotta tietävät, että meikäläistä on turha odotella aamutuimaan:) Viestit lähtivät puhelimesta tasan kello kolme yöllä... Sitten uudestaan unille. Jos joku heräsi viestiin, sorry, laitappa puhelin äänettömälle yöksi jooko.

Tänä aamuna (alkuiltapäivällä) herätessä muistin nähneeni erittäin verisiä unia, joissa oli erittäin erittäin pahantahtoisia ja nälkäisiä vampyyreja. Ei siis vilaustakaan mistään Mr. Sparklesista (joka on hyvä asia, ja viittaan siis Tvailaittiin), vaan kanssani aikaa viettivät kylmät, raa´at tappajat. Ja mä olin niin innoissani siinä unessa, oikein liekeissä.
Avatessani silmäni mietin vakavasti soittoa a) unientulkitsijalle ja b) psykiatrille. Sitten ryhdistäydyin ja katsoin DaVinci Koodin, ja aloin oikein urakalla miettimään, millaisia salaseuroja, salaisuuksia ja mysteerejä historia pitää sisällään. Olisi upeaa herätä vaikkapa keskiajalla ja elää elämää siellä. En varmaan silti pääsisi salaseuraan epäcoolin luonteeni takia. En oikein osaa olla synkeä ja salaperäinen.Tosin historian havinoista palaaminen omaan aikaan houkuttelisi viimeistään silloin, kun hampaita ei ole pesty viikkoon, vessassa käydään ilman paperia ja alkaa haista pahalle. Puhumattakaan naisen superhyvästä asemasta melkein millä tahansa menneellä vuosisadalla!


Historiallisissa elokuvissa miehet ja naiset ovat puhtaita, meikattuja ja sivistyneitä. Hampaat loistavat valkeina. Myös esimerkiksi kuolemaa surraan traagisesti ja pitkään. Oikeasti vaikkapa Aurinkokuninkaan aikainen Ranska oli jotain muuta. Rahvas eli saastan ja loisten keskellä ja ylhäisempikin väki kärsi virstatientulehduksista ja haisi. Komeissa, jopa metrin korkuisissa peruukeissa vilisi täitä, lutikoita ja jopa hiiriä. Erilaisilla hajusteilla peiteltiin pesemättömyyden hajua. Paksu meikki peitti aknearpia, rokonjälkiä ja myös vahingoitti, sillä esimerkiksi valkoinen puuteri sisälsi lyijyoksidia ja belladonna, jolla neitojen pupillit saatiin sieviksi ja suuriksi, on hermomyrkky. Lapsikuolleisuus oli ihan toista luokkaa kuin nykyisin. Hyvin moni äiti joutui ainakin yhden lapsensa hautaamaan. Itse asiassa oikein ylhäiset lapset kuolivat muita herkemmin. Syynä voi olla se, että kartanoiden lapset kapaloitiin erittäin tiukkaan, jolloin sisäelimet ja raajat puristuivat kasaan. Ulkoilman katsottiin myös olevan pikkuiselle vaarallista, joten usein lapsi vain näivettyi kapaloonsa. 

Suomessa on sentään saunottu. Sauna on kulttuurihistoriallisestikin tärkeä paikka monin tavoin. Vieraalle tarjottiin saunaa, ja vaimo oli pesijänä. Kuinkahan moni mies laittaisi vieraansa sähkökiukaan kylkeen vaimonsa kuurattavaksi nykyään?
Saunassa puhdistauduttiin, synnytettiin ja kuoltiin. Tänäkin päivänä emme aina edes ajattele, miten saunassa me olemme kaikki samanarvoisia. Meikit on poistettu, merkkivaatteet tai kirppislöydöt riisuttu ja lauteella istumme vieri vieressä yleensä melko avoimesti asioista puhuen. Sauna myös puhdistaa, ainakin minua. Kuonat tulevat ulos ja lämpö hellii kehoa. En tosin ole himosaunoja, mutta onhan se mukavaa aina silloin tällöin. Yritin tätä tapaamme valottaa kämppiksilleni Bristolissa, mutta "istumme alasti kuumassa huoneessa ja heitämme vettä kuumille kiville" kuulosti minunkin korvaani oudolta." Joskus myös lyömme itseämme koivunoksilla tai kirmaamme hankeen pyörimään alasti" ei myöskään kirvoittanut kuulijoissa suuria ihastuksen tunteita. "Ootte oikeesti outoja." Kiitti.


Niin ja hampaat. Harvalla oli enempää kuin muutama hammas jäljellä keski-ikäisenä eli kolmekymppisenä. Nykyään tosin ahmimme sellaisia määriä sokeria ja muita syövyttäviä mömmöjä ruoissamme ja herkuissamme, että pakkokin on pestä ne hampaat, muutenhan ne tippuisivat pois ennen kouluikää. Tosin harvalle olisi kelvannut entisajan ruoka, jänteet, mahalaukut ja läskit maustettuna varsinkin Suomessa suurella määrällä suolaa. Mmm...


Isäni on kertonut appelsiinien olleen melko harvinaista herkkua viisikymmentäluvulla. Ajatelkaa, mikä muutos viidessäkymmenessä vuodessa! Tuskin kukaan ajattelee appelsiinien olevan luksusta nykyään. Meillä on lähiSiwassakin järkyttävän suuri valikoima kaikkea, jos ymmärtää arvostaa tätä yltäkylläisyyttä. Ei ole vain lanttua ja kalaa ja puuroa päivästä toiseen. 


Otanpa tässä muutaman satsuman, menen suihkuun ja pesen hampaat. Tämä päämäärätön pohdinta itseni kanssa loppui nyt.

Isänmaamme

Koti kutsui jo kolme viikkoa sitten. Paluu Suomeen oli nopea ja seuraavana aamuna olinkin jo töissä. Kaksi viikkoa vähintäänkin hektistä työntekoa ja viikonloppuna armotonta rentoutumista. Viime viikko oli jo sentään vähän helpompi. Kotiin oli kiva palata ja tänään uusiutui myös blogin ulkoasu. On se nyt niin nätti!


Olen ollut erittäin reipas ja käynyt paljon ulkoilemassa. Ainoa, mikä ärsyttää jumalattomasti, on kenkien lipsuminen. Omistan oikeat ja kunnolliset vaelluskengät, joilla ulkoilen talvisaikaan. Perkeleet lipsuvat kuin lapikkaat tuolla mäkisessä lähimaastossa. Jalat puupökkelöinä yritän sitten talsia jämäkästi mäkiä ylös, alas, ylös ja taas alas. Venyttely on tarpeen. Ei auta Ensiferumin Slayer of Lightin tahti huojuvaan menooni. Pitää mennä joko tien sivuun tai päkittää keskemmällä maata tuijottaen ja pitoa etsien.


Tulipa taas käytyä. Saa etukäteen ostettua hyvää omatuntoa, koska maanantaithan menevät sohvalla. Aina. Siitä ei lipsuta. Ja jos on pakko lipsua (inhottaa jo koko sana), rakas tallentava boksini hoitaa homman.


Ihanaa sunnuntai-iltaa ja alkavaa, pimeääkin pimeämpää, loskaista arkiviikkoa!