Jingle bells of hell

Koirat ja omistajat on pullistuneet ainakin kilon verran per nassu joulunpyhinä. Syynä ruoka & herkut. Eilen söimme suklaan ja viinikumien (mieheni outo mieltymys) sijasta sipsua ja Pantteri-karkkeja. Tänään kinkun sijasta kanaa ja huomenna minä otan Pepin kanssa ritolat sillä matkaamme Kemiin uudeksivuodeksi ja itse asiassa loppiaiseen saakka. Uusivuosi sujunee siis osaltani aivan sohvaisissa tunnelmissa Rappakaljaa pelaten. Ihanaa.

Nyt riitti, me lähetään!

Oho ei lähettykään

Tässä yritelmiämme ottaa täydellinen joulukuva. Eihän se niin vain onnistukaan, kun toinen ei osaa käskyä "paikka" ja toinen näyttää siltä, että sitä hakataan päivät kaulimella ja vyöllä, jos sanoo "EI". Muutenkin, huomaatteko, mitlä kooki-koirat näyttää ilman korvia. Vähän rotilta.

Ihanaa uutta vuotta kaikille pupusille lukijoille, teitä pikkuhiljaa kerääntyy tänne, WELCOME!

Muistakaa ensikin vuonna levätä paljon, Ritu näyttää mallia kas näin:

PS Otsikko vain ei liity mihinkään

Voimauttava valokuvaus

Yksi haaveeni on ollut pitkään voimauttava valokuvaus. Se kohta ruksautui yli lokakuussa, kun ihanat ystäväni olivat minun syntymäpäivääni (joka oli ja meni heinäkuussa- ruuhkavuosien ikuinen ongelma on aikataulut) juhlistaakseen sellaisen minulle järjestäneet, kuin ajatuksiani lukien. Ihan pikkiriikkisen ahdistuksen on aiheuttaneet iän ensimmäiset merkit kasvoilla ja muilla osa-alueilla, joihin esim. painovoima vaikuttaa..Eli oli oikein mukava nähdä itsensä ihan nättinä ja viehkeänä, aikuisena. Lopputulemana on: ryppyjä, pah, antaa tulla, jos on tullakseen! Naurunrypyt ne vain kaunistavat, ja muut juonteet kertovat siitä, että eletty on!

Lyhyestä virsi kaunis; seuraavaksi muutama voimauttava otos kolmekymppisestä allekirjoittaneesta. En ole ylilaitettuna, tukka tiukkana lakasta, vaan aika tavallisena ja rempseänä. Joskus vielä toteutan "asiallinen kuva studiossa"-session, ehkä sitten seuraavalla ikävirstanpylväällä.

Kuvaajana Teea Jokihaara. Kuvat ovat minun, eikä niitä, kuten muitakaan kuviani saa käyttää ilman lupaa.

Valoa! Lisää valoa! Osa 2

On aika outoa, että taivas täällä "lähiössäkin" on karvaan oranssi öisin. Ei koboltinsininen tai musta, vaan sellainen likaisen ruskeanoranssi. Läheisen ostoskeskittymän valot, keskustan valot, katuvalot ja ties mitkä valot heijastuvat taivaalle, eikä pimeys valtaa pihaa. Sääli. Kynttilät ja muut härpäkkeet saisivat kauniin taustan, ja onhan se tähtitaivas aavistuksen nätimpi kuin tuo matalalla vellova ruosteinen pilvimassa. Onneksi tähänkin inhotukseen on karkoitus; uudet talvivalot!

Nämä tähtöset sijaitsivat Prismassa. Ja olivat alennuksessa. Ja saivat paikan tauluntekeleen päältä soffan yläpuolelta. On ne niin suloiset. Pientä, sievää ja tuikkivaa valoa tähän talviseen..öh..oranssiin kajastukseen. Että tällaista pikkusievää räpeltämistä sisustuksen saralla tällä kertaa! Seuraavalla kerralla voisin joko a) vastata erääseen haasteeseen tai b) näyttää vähän voimauttavia valokuvia oikeasta rinsessasta. Kumpi otetaan ensin??

Pyhä Lucia

Kuinkahan monella Lucia-neidolla on vuosien saatossa syttynyt tukka palamaan niistä kynttilöistä? Pelkäsin sitä aina lapsena koulussa, muistaakseni joskus oli oikeita kynttilöitä ja joskus sähköisiä. Ahdistava ajatus, varsinkin kun hiukset palavat parissa sekunnissa päänahkaan saakka. Kyllä siihen Lucianpäivään liittyi tarinakin, joka on kaikessa karmeudessaan aavistuksen makaaberi, mutta niinhän pyhimystarinat tuppaavat aina olemaan. Kuka repii silmänsä päästään (no Lucia), kuka surmataan kirveellä järven jäälle (Suomen suojelupyhimys Henrik) tai kuka eläessään hyppäsi alastomana piikkipensaaseen, jos mieleen tupsahti himokas ajatus (Benedictus Nursialainen, eli suomalaisittain Pentti). Ei ihme, että näistä tarinoista on aika paljon siistitymmät versiot jos versioita ollenkaan koulujärjestelmämme turhimman aineen, uskonnon, oppikirjoissa. Minusta uskonnonopetuksen voisi uudistaa perustuksiaan myöten. Rippikouluiässä olin kateellinen kaverilleni, joka kävi Prometheus-leirin riparin sijaan. Olin pieni pakana jo silloin, epämääräinen väärän tunne Jumalasta ja hänen kaikkinäkevästä silmästään aiheutti kirkosta eroamisen vähän aikuisempana, noin 8 vuotta sitten. Prometheus-leirillä oli kuulemma keskusteltu uskonnoista, eikä annettu vain suoria vastauksia elämän suuriin kysymyksiin.

No oli miten oli, Lucian päivä on valon päivä ja toivon todella, ettei kenenkään hiukset syttyneet palamaan koulun kulkuessa. Lucian kulkue on mielestäni todella kaunis perinne, omissa muistoissa koulun käytävät pimennettiin ja ainoastaan kulkueen lapsilla oli valo tuovat kynttilät käsissään. Ja kuudennella luokalla jouduimme laulamaan Santa Luciaa ruotsiksi säkeistön tai pari. Muistan edelleen sanat, jotenkuten. 

Natten går tunga fjät runt gård och stuva.
Kring jord som sol förlät, skuggorna ruva.
Då i vårt mörka hus, stiger med tända ljus,
Sankta Lucia, Sankta Lucia.
Då i vårt mörka hus, stiger med tända ljus,
Sankta Lucia, Sankta Lucia.

 Valoa loppuviikkoon!

Elelyä

Täällä on elelty vain. Viimeisimmät päivät on kuluneet leppoisasti perheeni kanssa. Myös karvaheppu mallia berninpaimenkoira pääsi tutustumaan Ritvikseemme. Pientä ärähtelyä pelästyneeltä Ritvikseltä, johon neljä kertaa suurempi bernirouva vastasi hämmentyneellä mulkoilulla ja perääntymisellä. Piti itse ärähtelemällä evätä lupa ärähdellä. Onneksi ne olivat pitkän viikonlopun ainoat ärinöinnit, muu aika on syöty hyvin ja hyppelehditty jouluisilla ostoksilla. Koiratkin ihan sietivät toisiaan. Kyllä se siitä lämpenee.

Ja kyllä, meillä on joulukuusi. Itsenäisyyspäiväksi koristeltu. Ja on muuten ensimmäinen joulukuusi omassa kodissa. Yleensä olen joulun viettänyt lumen ja tuulen maassa Lapin merikaupungissa, ja suureellisempi koristelu on jäänyt. Nyt on kuusi ja kaikkee, joululaulut soimaan niinkuin olisi jo!

Ritu

Tervetuloa, uusi perheenjäsen, vanha rouva Ritu.

Voin kertoa, että joku nimeltä mainitsematon nappisilmä on hyvin hämillään ja epäileväinen, että oikeestiko tuo nyrpeä akka jää tänne. Samalla mietitään, että miten voisin parhaiten mielistellä vanhaa arvokasta rouvaa, joka näin yhden yön jälkeen antaa jo nenutella ja haistella kunnolla. Tietenkin Pepin paikka on edelleen alimmaisena, eli myös Ritun alapuolella, mutta se näyttää sisäistäneen sen jo, vaikka ollaankin sen reviirillä.

 Pepillä on sama taktiikka kuin Kemin karvaheppu Iinan kanssa, "jos pikkuhiljaa menen lähemmäksi ihan muina koirina, peppu edellä, ei mua voi häätää pois ja sitten meistä tulee best friends forever".

Kaikista parhain hetki oli eilen, kun mies komensi "Ritu tänne. RITU tänne! Ritu tule tuletuletule hieno koira, TÄNNE!!" Ritu katseli seiniä ja istua tökötti vain tyynesti. Pepi melkein ryömi kohti miestä "Anteeksi kamalasti kun se ei tottele, anteeksi kovin! Minä tottelen, saanko minä tulla sen sijaan???". Mies käski Pepin makkariin ryömimästä (parka) ja se livahti valkeana salamana sinne " Joo sori, menen edestä pois" VIUH. Ja Ritu-rouva istua tököttää edelleen samassa paikassa. En todella aio vielä totella.

Ja minä vaikeutan tilannetta nauramalla niin, että vesi valuu silmistä. Siinä on parivaljakko kerrakseen.

On tuijoteltu puolin ja toisin ja Pepi varsinkn tuijottaa meitä syyttävästi ja sitten Ritua ihmetellen. Ja sitten on myös jo kaikille tuttu hmm, epäilen ja aavistuksen kapinoin-ilme:

 Ritu the lempeä ja arvonsa tunteva 7-vuotias corgi pembroke on tullut meille loppuelämän kotiin, kaveriksi Pepille. Toivottakaamme hänet tervetulleeksi (ja toivokaamme, että leikkikipinä syttyisi näiden kahden välille)!