Kuvia ja tunnelmia

Täysin tavallinen torstai. Reippaat ihmiset ovat töissä ja minä hissuttelen kotona. Maha vaivaa taas. Vatsatauti jossain muodossaan korventaa taas kerran sisuskalujani. Siksipä otin valokuvia kodistani. Aion niitä tänne vähän laitella nyt. Mietin, haluanko laittaa omasta pyhästä paikastani kuvia tällä tavalla, että kaikki näkevät. Mutta minusta kuvissa oli jotenkin rauhaisa ja seesteinen tunnelma. Ja kauniitakin ne ovat, minun kotini on kaunis. Kun ihminen lyö hynttyyt yhteen toisen ihmisen kanssa ja tavarapaljous on yhteistä, eikö jompaakumpaa osapuolta (tai molempia) pelota sen oman leiman ja tavan sisustaa katoaminen? Minusta ajatus on pelottava, jos minun kolmen värin kotiini tulisikin uusia värejä ja kuoseja silmääni häiritsemään. Elämä taitaa todellakin olla kompromisseja. Ehkä ne kompromissit ovat sen arvoisia. Voi meitä naisia, kun joudumme muuttamaan usein ainakin jossain vaiheessa elämää saman katon alle värisilmättömien ja "mullekäykaikki-paitsituo,minkäolitvalinnut"-tyyppien kanssa. 
Vähän jännittää, miten minulle käy. Sitten, kun se tapahtuu.
Ai niin, ensin ihana aamupala viime viikonlopulta.

Oli makiaa.

 I <3 rasioita, purnukoita, koreja, laatikoita...

 Elämän totuutta etsi- taulu on edesmenneen mummoni tekemä. Minusta se on niin kaunis tuossa sängyn päällä, ja sanomakin on ihana.

 Varovasti verhon takaa kurkistin, siellä on jo kevät, ihan totta on!

 Lasi jäi janoiselta

 Kaunis jalallinen lasi (x2) tuli tuliaisiksi vanhemmilta Madeiralta.

 Melko uudet niittipopot ja räyhäkkään pinkit reiskat <3

 Tiede-lehti: Mitä pelkäät? Ihmiset näyttäisivät pelkäävän susia ja karhuja ja molemmat ovat viimeisen sadan vuoden aikana yhteensä tappaneet muutaman ihmisen, ja näistä kahdesta syypää on ollut poikkeuksetta karhu.

  

Loppukevennyksenä rippikuva vuodelta ömhh...-97? Aika pieni tyttö siellä. Sitten vielä eilisen kuvakavalkadin (seuralainen jaksoi ihailtavan pitkään) innoittamana katsomme vuotta 99? Ehkä 2000, en ole varma.

Huono laatu,pöh. Paperikuvista ei ikinä saa netin puolelle hyviä tuloksia jollei skannaa.  Mutta, kuinka viaton on katse, kuinka valoisa on hymy tällä blondilla. Ikävöin noita hiuksia ja tuota olomuotoa, mutten ikävöi vaatteita. Luoja, mustat rintaliivien olkaimet näkyy vaaleanvihreän topin alta. Ja mikä MIKÄ tämä alimmaisen kuvan puseron kuosi on? Tykkäsin kyllä puserosta, ja se on ylläni esimerkiksi lukion toisen luokan luokkakuvassa. Ja monessa, monessa muussakin valokuvatodisteessa. Huoh. Vertailun vuoksi poseeraus vuodelta 2010.

Perusteiniankkaposeeraussilmäniskulla! Uhh, miten kaunista,mikä  vuosien mukanaan tuoman kokemuksen ja älyn huipentuma!
Tähän on hyvä lopettaa, kiitos seurastanne!

Sulkapallo

Harrastin muinoin jaloa lajia, sulkapalloa. 13-vuotiaana kävin kerran viikossa harkoissa. 16-vuotiaana kaksi kertaa ja kerran kuussa oli kotikisat (seuran nimi oli PokS, Poka-Sulka). 17-vuotiaana sulista oli kolmesti viikossa, ja silloin tällöin minulla oli omavalmentajan rääkki. Kisoja harvakseltaan. Viikko-ohjelmani lukion kolmannella luokalla oli: kaksi- kolme kertaa viikossa sulkapalloa,kerran viikossa junnujen valmennus, kerran viikossa bailatino ja neljä-kuusi kertaa viikossa lenkki rakkaan Eppulaisen kanssa. 
Tarkoitus ei ole brassailla tai "leijua", kuten lapset sanovat, vaan ihmetellä. Kuvioon kuului tuolloin laajahko ystäväpiiri, muu sosiaalinen toiminta, kaksi harrastusta, koirailu, lukeminen, piirtäminen... Miten olen jaksanut? Ehtinyt? Olenko nyt niin vanha, ettei energia vain riitä?
Älkää vastatko. Hartiat ja pohkeet jumittavat jo pelkästä ajatuksesta.


Olen nyt käynyt muutamia kertoja pelaamassa sulkapalloa ja vaikka olen teknisesti ok pelaaja, kuntoni ja liikkuvuuteni on säälittävissä lukemissa. Tämä on totta, sillä huomaan jonkun tietyn lyönnin olevan sen saman, jonka joskus hallitsin hemmetin hyvin. Nyt se lopsahtaa verkkoon tai menee rajojen yli. Osasin muinoin (herrajumala vuosikymmen sitten) verkkopelin hyvin, samoin lyhyet syötöt. Smash oli melko surullinen, kaikista huonoin olen aina ollut rystylyönnissä. Onneksi olen vasenkätinen, sitä eivät vastapelaajat aina huomaakaan heti, ja syöttävät kämmenpuolelle niitä "vaikeita". Hee hee.

yle.fi

Joka tapauksessa, sulkapallon pelaaminen alkaa selkeästi tuoda mieleeni niitä aikoja tyyliin oi niitä aikoja. Haluan pelata enemmän. Useammin. Hankalia vastustajia vastaan. Oppia. Liikkua. Ansaita pisteet. VOITTAA. Pelottavilla taajuuksilla siis mennään. Sulkapallo oli myös meillä  "koko perheen harrastus", minä ja molemmat siskoni pelasivat, toinen vain hetken, toinen yhtä pitkään kuin minä. Isä on käynyt pelaamassa sulista varmaan vuodesta -69 asti. Äiti leipoi usein, kun tulimme kotikisoista, ja söimme tuoretta pullaa mitalit kaulassa. Isäkin oli vähän tohkeissaan. Oi niitä aikoja. 


En koskaan ollut mikään superhyvä pelaaja, mutta sain usein pelata parempia vastaan, siis kehityin. 

urheilufoorumi.fi

Sitten sain ylioppilaslakin. Muutin Suolahteen. Sulkapallo, bailatino ja koiran kanssa lenkkeily jäivät kertaheitolla. Iso muutos. Meni vuosia, kymmenen vuotta, ennenkuin löysin harrastuksen. Se on sulkapallo. Vaikka tämänhetkinen ryhmä lakkaisikin pelaamasta, minä käännän kivet ja kannot ja löydän pelikaverin. Tosin lähin pelikaveri taitaa olla tuossa sohvalla. Vien sen. Haa.

palkintokeskus.fi

Sunnuntaipulkkailua!

On se pulkkailu mukavata! Posket punoitti ja naama oli hymyssä. On se vähän vieläkin. Kuvatodisteita tulee tässä, ja kuten ystävä M asian ilmaisi, "mä en ymmärrä miksi tarvii lapsia tekosyyksi mennä pulkkamäkeen, mä voin mennä kyllä ihan ilmankin". Amen to that, sister! 

Moi moi sullekin vaan

Tää on mun signature move

Kukahan siellä pöllyyttää lunta?

Miehen tyyli on miehekäs

Hyvää ensi viikkoa!:)

Pulukkamäkeen seisomapaikalta

Olin eilen poikaystävän kanssa Seisomapaikka- klubilla, jossa kolme stand up-koomikkoa esiintyivät, ja mullahan oli kivaa! Seisomapaikkaneitsyyskin meni (kyllä, vasta nyt) nauraessa niin, että melkein lirahti. Saatoin myös nauraa hyvin kovaäänisesti, ja tyrskiä edessäistuvan hyppyritukkamiehen niskaan. Sen siitä saa, kun on lyhyet hiukset. André Wickström päätti illan, ja minä olen aina ajatellut hänen olevan "ei-minun-tyyppiseni-suomenruotsalainenkin-koomikko", mutta onneksi olin väärässä! Andréhan oli hauska! Stand upin jälkeen kävimme vielä syömässä ja sitten olikin kaksi viihdytettyä ja hyvinsyönyttä jo nukkumavalmiita. Tällaiseksi nämä lauantai-illat menneetkö ovat? Ei se kyllä niin haittaa. Kyllä niitä aamukolmen takseja kotiin on jo maksettu itse ihan nokko.

Kuva osoitteesta seisomapaikka.com

Mutta olipa Ilokivessä mukava tunnelma, olen vähän vielä fiiliksissä eilisestä. Tänään tosin luvassa ehkä yhtä mukavaa ellei mukavampaa toimintaa, mäenlaskua. Hiihtomaa tuossa aika lähellä kutsuu. Jos kerran ainakin lasken sen mäen ja sitten keskityn makkaranpaistoon, pullaan ja kuumaan mehuun. Retkeilymeiningillä siis mennään.

Kuva osoitteesta www.guy-sports.com

Kuvia pulukkamäestä myöhemmin(jos ne ovat julkaisukelpoisia..)!

Ruskeita unia

Näin ihanaa unta. No ok, kummallista unta. Luen erästä Suomen suosituinta blogia, ja unessa levittelin tämän bloggaajan kanssa itseruskettavaa oikein olan takaa käsivarsille ja kasvoihin. Bloggaaja näytti upealta pronssisen ihonsa kanssa, minä läikikkäältä virtaheposelta. Valkoinen ihoni ei oikein tykännyt itseruskettavasta, vaan aine kerääntyi epäsäännöllisiksi lammikoiksi ihooni. Muistan sen kauhun, kun tajusin, etten näytä yhtään niin hyvältä kuin tuo toinen. Että valkoiselle iholleni nauretaan ja päivettyneet sekä hehkuvat naiset valkeissa mekoissaan katsovat minua aurinkolasiensa takaa ivaten.


Herätessäni todellisuus palasi nopeasti. Minä en halua ruskettua. En halua vanhentaa ihoani. Oikein ruskettuneet ihmiset näyttävät mielestäni heikkoluonteisilta ja itsetuhoisilta (kuten tupakoitsijat, hurjastelijat, "megabeibet" ja kröhöm- ylipainoiset). Valkeaa ihoani on nälvitty ja ihmetelty. Muistan eräänkin kerran, terassilla ystävien kanssa. Oli heinäkuun loppu tai elokuun alku ja kaikkien meidän, noin kahdeksan ihmisen vasen tahi oikea käsi piteli kiinni pöydällä seisovasta virvokkeesta. Oli kuin seitsemän männyn rungon seassa olisi ollut yksi paksu koivu. "Miten sä et ole ruskettunut vieläkään?" "Katsokaa Katrin käsivartta! Ihan hassua!". 
Hmph. 

Aurinko armas tekee tuhojaan koko ajan, ja tiedän monia, jotka tykkäävät rusketuksesta. Minä kyllä totuuden nimissä pidän päivetyksestä, se on terveen näköistä. Aina en kyllä edes päivety. Tai no ihan vähän. Mutta vaalea iho on mielestäni kaunis, tosin minun herkkisihoni punastuu ja näyttää vaikkapa saunan jälkeen keitetyn ravun ja paleltuneen palsternakan sekoitukselta. Mutta noin yleensä, kaunista on, ainakin hämärässä. Ja Suomessahan on hämärää suurimman osan vuodesta. 

Ihastuttavan ja hengästyttävän kaunis Amy Lee näyttää teille mallia aiemmassa postissa. Onhan tämä provosointia, kun laitoin yllä olevan ryppyisen harpun ja Amy Leen vastakkain, mutta ihan sama.

Ja jotta kontrasti ruskettuneisiin ihmisiin säilyisi mahdollisimman suurena, lisätään vielä:

Paul Harries/ tarjaturunen.com

Ei tarvitse Turusen tädin olla ruskea. On se niin kaunis. Ai että. Blondeilla olkoon hauskempaa, punapäät, ruskeatukkaiset ja black no.1-naiset vaan vangitsevat katsetta ihan eri tavalla. 
Mutta siis ihosta. Ja rusketuksesta. Loppukaneettina: hoidettu iho on kaunis iho.

Ei mulla muuta, kirkkaita keväthankia ja keväisiä auringonpaisteita kaikille! 
Terveisin nimimerkki SK 45

Kauniita ja kalpeita

Amy Lee 28 a photo by Uka. [うか] on Flickr.

Tässä testailen Flickr-kuvapalvelua, ja kuvat liittyvät tekstiin, joka tulee ihan hep ja kohta.

KEMI - Lapin Merikaupunki

Karmivan pitkä kirjoitustauko! Näin on käynyt, sillä auvoisa seurustelu ja moni muu asia ovat vieneet aikaani ihan tuhottoman paljon. "Moni muu asia" tarkoittaa lähinnä seurustelusta puhumista ystävien kanssa.


Mutta enpä ala paatokselliseen ylistykseen vakiintuneen elämästä, koska sinkkuajat ovat kirkkaassa muistissa vielä pitkään. Sinkut eivät nimittäin viitsi kuunnella mitään ällöhöpinöitä, kyllä minä tiedän. Tai ystävät jaksavat, mutta tuttavat eivät. Tai minä en ainakaan jaksanut silloin- kröhöm- kaksi kuukautta sitten. Jonkun baaritutun lempeilyt "ihanasta pupumussukastani" aiheuttivat lähinnä kylmiä väreitä ja "karmivan pissahädän", jonka turvin voi paeta "vessaan" eli kuppilan kauimmaiseen nurkkaukseen.


Joka tapauksessa, tervehdys Kemistä, Lapin Merikaupungista!
Täällä on niin kaunista!
Saat arvata, olenko käynyt tässä vajaan viikon aikana
a) bingossa
b) kierrätyskeskuksessa
c) Ruotsissa
d) koiralenkillä
e) Ikeassa
f) Maailman Suurimmassa Lumilinnassa
g) iglussa


Oikea vastaus on.... Kaikissa edellämainituissa!
Tosin iglu oli Maailman Suurimman Lumilinnan sisässä, mutta silti! Ja Ikea Ruotsissa. Whatever.


Elämysmatkailu avartaa, ja myös vähän pelottavilla tavoilla. Kummitädin luona vieraillessa vastapaisen kerrostalon katolla kekkuloi kaksi miestä, joista toisella oli lapio ja asianmukaiset turvavaljaat. Hän tökki talon reunalta lumia alas. Toisella miehellä (jonka isä tunnisti joksikin tyypiksi, jonka nimi on Humppatukka-kuvaava nimi) oli valjaiden köysi kädessään. Siis se ei ollut missään muualla kiinni. Mitä. Idiootit. Kerran lapiomies horjahti, ja meidän kolmen ikkunassa roikkujan sydämet vähän hypähtivät. Isää ja kummitätiä huvitti, minä olin kauhuissani. Jos lapiomies olisi oikeasti tipahtanut katolta alas, olisi Humppatukka mennyt viirinä perässä, kyllä, tukka hulmuten.
Näin Kemissä.


Todisteena elämysmatkailuviikosta tulee kuvia. Kas näin:

No ensimmäinen kuva on elämysmatkailua meidän perheen koirien sielunmaisemaan. Berninpaimenkoiranarttu Iina esittäytyy. Sitten on kaksi berniä luonnon helmassa. Lopuissa kuvissa olenkin minä, luonnollisesti, sillä tämä on minun blogini. Toki Igluun kanssani ahtautui ihana pikkusiskoni.


Tälaaista kotimaisemissa. Huomenna Keski-Suomeen. Oli jo aikakin, oli nimittäin vähän ikävä.