Taukopaikka

Kun nyt on kesä, ja on niin helppo hujahtaa autolla tai muulla Suomenniemeä ristiin rastiin, niin pysähtyäkin täytyy aina välillä. 
Pohjoisemmassa Suomessa ajellaan satoja kilometrejä yhteen soittoon pissien pulloon ja syöden eväsleipää murustellen autoa, mutta täällä "etelässä" ajetaan korkeintaan 80 kilometriä, ja sitten onkin aika nauttia Apsin 2 egen kahvit ja käydä pissalla ja sitten ostaa vielä joku jäätelö ja verrytellä koipia, kun on vielä ne 72 km jäljellä.


No missäs ne kaikki mukavat ja nostalgiset taukopaikat on? Ei ne asvalttihelvetit vaan sellaiset Pentikin tehtaanmyymäläoutlet-tyyni järvenselkä-luontopolku-mehevä eväsleipä-mansikkakoju-auringonlasku-sateenkaari-yksisarvinen- taukopaikat, joissa aina lapsena pysähdyimme. 
On vain kolme aakkosten ensimmäistä kirjainta, helppo liittymä, siistihköt vessat ja ankea myyjä.
Kuka enää pysähtyy tienvarrelle syömään kurkkuleipää ja juomaan Trippiä? Ja pissimään kyykyssä auton takana (tai n. 4-vuotiaana isän auttamana, R, muistat kyllä).

Pepin taukopaikka on ihan luonnossa aivan jäniksen taukopaikan lähistöllä, mutta ei se sitä tiedä.
Ehkä minäkin pysähdyn tänä kesänä jollekin viileälle paikalle, keskelle suomalaista maisemaa ja nautiskelen elämästä. 
Todennäköisesti minut kuitenkin löytää jostain Jyväskylä-Kemi väliltä ABC:ltä syömässä kylmiä ranuja. 

Marinaa & murinaa

Nukkuminen on niin mukavaa. Kun nukkuu paljon, saattaisi moni luulla, että olo on virkeämpi. No ei se ole. Viimeisen puolentoista vuorokauden aikana olen nukkunut hämmentävän paljon. Mutta se oli ainoa oikea vaihtoehto olooni. Uni todella on paras lääke. Herkutkin ovat paras lääke, mutta kieltäydyn niistä tällä hetkellä. Sokerihiiri kun olen, tiukkaa tekee.

Juhannus meni rauhallisin merkein. Ja se on hyvä. Tarjolla ei ollut mitään pienen ystäväporukan mökkeilyä kuoharilasien kera joten olimme aika lailla kotona. Ja kävimme toki anoppilassa syömässä. Rauhallisuuteen vaikutti se, että mies oli aivan puolikuntoinen. Ensi juhannuksen haluan viettää pienessä (sievässä ja) ystäväporukassa, jonka kanssa voi tehdä hyvää ruokaa, pelailla kivoja pelejä ja nautiskella keskikesän juhlasta kukkien tuoksussa, saunan lämmössä ja laiturilla istuskellen. Ja niin, että tontin nurkalla on se sääskientappajakone. 

Juhannukseeni en halua örvellystä, känniriidanhaastoa, tai muuten vain tuulella käyviä ihmisiä. En halua niitä kyllä mihinkään muihinkaan juhliin. Yllättävän moni silti tuntuu viettävän juhlapyhänsä näissä merkeissä. Se on kummallista. Lähdetään ihan seilissä seilaamaan ilman pelastusliivejä "kun ei viime kerrallakaan sattunut mitään", ollaan kirveshippaa, kaadutaan kiukaaseen. Saunaan kuoli viime vuonna 45 ihmistä Suomessa. Kuinkahan moni heistä oli humalassa?

Huh huh, moniko miettii, että ei minulla oikeasti kovin hauskaa edes ole. Kunhan menen porukan mukana.

Nämä soutelevat vanhempani eivät liity marmatukseen millään tavalla. Kävivät mökkiviikolla vain retkellä. Ja pelastusliivitkin löytyy! 

Ja pessimistin sanoin; tästä se päivä alkaa taas lyhenemään.

Työnteko tekee autuaaksi

Huomasin tuossa jokin aika sitten, että olen ollut vuosikymmenen mukana työmaailmassa. 
Enemmänkin, jos abivuoden vapaaehtoinen  junnuvalmennus ja ensimmäisen opiskeluvuoden tanssiohjaajana (lol, siis minä) toimiminen.
Välillä olen tehnyt yhtä työtä, välillä kolmea, jopa jaksamisen äärirajoilla. Kun ammatti on sosiaalipuolelta, kolme työtä voi joskus olla himpan liikaa.
Olen aiempina vuosinani hyvin usein joustanut, auttanut, tullut hätiin, paikannut, ollut ylitöissä ja tehnyt iltoja ja pyhiä. Aina olen ajatellut, että saanpa pientä extrarahaa (ihan hyvä näillä kulutustottumuksilla ;) ja olen avuksi.
Nyt, Tärkeän ja Juhlavan Vakiintumisen jälkeen olen ollut paljon nyreämpi lähtemään illaksi yhtään mihinkään. Silti suostuin nyt olemaan viikonlopun töissä. Ihan mahtava juttu rahallisesti, tietenkin. 

 Mutta silti. En päässyt ihaniin juhliin, joihin olin lupautunut menemään(I´m sorry A ). Valitsin työn. Ihan itse. 
Miksi? 
Pidänkö tärkeänä olemisesta? Olenko liian velvollisuudentuntoinen ja kilttikin, jos minua kysytään "hätiin" ja "apuun"?
Enkö vain osaa sanoa ei? 
Miten typerää.

 Kaikki tekomme ovat valintoja. Aina voi valita. Onko laiska vai ahne.
Minun pitää alkaa olla enemmän laiska. Aloitan heti, moikka!

Kurkottelua

Olimme viettämässä isän kuusikymppisiä kauniilla mökillä ihan tässä Keski-Suomessa, lähellä Jyväskylää. Olin itse yhteydessä vuokraisäntään sähköpostitse ja tapasimmekin koko isäntäperheen, kun kävimme isän kanssa tsekkaamassa reitin mökille saapumista edeltävänä päivänä. 
Mökille saapui perhe muutaman jatkeen kera (eli mun mies ja siskon mies, jotka nekin vissiin alkaa jo olemaan perhettä pikkuhiljaa) ja viime lauantaina söimme kaakkua, joimme kuoharia ja kerroimme aika huonoja juttuja.
Se, mistä viime postissa kerroin, toteutui. Olin totaalisen lomalla, ja oloni muuttui viikon aikana hissuksiin yksinkertaisemmaksi ja lupsakammaksi joka päivä. Lompsin vain pihamaalla, istuksin pirtissä, kävin saunassa, heitin koiralle vinkupalloa ja katselin pää tyhjänä taivaisiin. Ilman mitään agendaa, ilman suunnitelmia. Ilman nukkumaanmenoaikoja olin silti makuukammarikypsä jo yhdentoista aikaan. Törkeen rankkaa tää lomailu. Mutta koiralla se vasta rankkaa on ollutkin. Punainen vinkupallo oli järvessä monta monituista kertaa, ja kun koiran kaula on aika lyhyt, piti odottaa, kunnes tuuli puhalsi pallon rantaan. Oi onnea, punainen vinkupallo!

Pallo toistaiseksi turvassa

Jos minä juon vettä vähemmäksi, tulee pallokin.

Hei oon jo mahaa myöten vedessä, enkä yletä palloon.

Koitankin tätä kautta..

Nggggh lups lups

Ei ollut pallo-onnea Pepillä matkassa, ja vesikin oli kovin kylmää. Mutta sinnikkäästi se tavoitteli unelmaansa (ihan totta, näkisitte, miten hurmoshenkisesti palloa vahdattiin silmä kovana koko ajan) ja niin tehkää tekin! To infinity and beyond! :D

Mitä olisi tarjolla kyselee Iina siskolta

Juhlat olivat rempseät ja rennot, mökkitunnelmissa syötiin itsemme aika ähkyyn. Onnea isälle!
Mökistämme seuraa vielä hiuksianostattavia paljastuksia...