Bristle-woman kuittaa ja poistuu areenalta

Tässä sitä ollaan. Kolme kuukautta takana. 
Tuloksena?

Moni on kysynyt tällä viikolla, etkä mitkäs ne tärkeimmät asiat ovat, mitä olet oppinut? Mitä hyviä puoli meidän systeemissämme on? Mitä ideoita olet saanut? Mitä eroja on kahden maan kulttuureilla? Sulla on varmaan mustat rintaliivitkin? (ammatin yksi ehdoton antikliimaksi on aina nämä puskasta tulevat kysymykset)


Työnjohdossa olisi ollut täällä päässä viilaamista. Tuntui, että tulooni ei oltu juurikaan valmistauduttu, tai oman työni kulmakiviä otettu huomioon. Tästä syystä siis olin Adventure Playgroundilla ne ensimmäiset viikot. Tosin se paikka ja idea olivat mielenkiintoisia, ja työ aika iisiä, joka sopi oikein hyvin minulle, sillä vieraan kielen puhuminen, asuntohässäkät ja muu alkuhumppa vei VALTAVASTI ENERGIAA. 
Energiasyöppöys tasottui muutamien viikkojen jälkeen, ja varsinkin, kun pääsin muuttamaan tänne ihanaiseen taloon sieltä opiskelija-asuntolasta, elo tasottui tosiaan.
 Työt Participation Teamin kanssa oli antoisaa, ja loppuvaiheessa pääsin tosiaan myös sinne koulumaailmaankin. 

Kuvassa Rachel ja Martin, ollaan koululla, jossa käytiin tekemässä neljä promotointia osallisuusasioista & nuorisovaltuustosta. Viimeinen keikka oli niin antoisa, luokassa kuusi nuorta miestä, joista viisi herkesi kikattamaan, kun avasin suuni. Olin kuulemma niin hauskan kuuloinen. Kiitti. Ja anteeksi kaikille vanhoille enkunopeilleni, ilmeisesti ketuiks män ;D

Tässäpä viehättävä kuva Freedom Youth- nuorista ja minusta. Tiistaina halailtiin siellä, ja lupasin tulla huhti-toukokuussa uudestaan. Olen lupaillut sitä jo monelle, joten varmaan pitää alkaa laittamaan rahaa syrjään jo...

Ihanaisen pulppuileva Jola. 

 Envisionin ihanat naiset Gemma ja Rebecca.

Kyllä näiden reissujen parasta antia taitavat olla ne uudet tuttavat, kaverit ja jopa ystävät, joita takinliepeisiin tarttuu. Työ tulee hyvänä kakkkosena:) Nuorisotyö tässä kaupungissa on ihan hyvällä mallilla. Valitettavasti kaikkia kuluja leikataan tuntuvasti, ja moni pelkää työnsä tai ohjaamiensa toimintojen olevan giljotiinin terän alla ihan kohta. Se kuulostaa tutulta, mutta Suomessa leikkaukset ovat olleet silti yleensä kohtuullisen kuuloisia verrattuna näihin täällä odotettavissa oleviin. Nuorison palveluja kun leikataan, niin perästä kuuluu.
Iso-Britanniassa kysellään paljon. Minkä rotuinen olet, tykkäätkö pojista vai tytöistä, vai etkö halua kertoa, ootko raskaana, ootko jollakin tavalla vammainen, mitä sun edelliset pomot sanois susta, ootko muka omasta mielestäs tarpeeks erikoinen hä?
You name it, they have a form about it.
Aluksi ajattelin, että herranen aika, ei tällasta saa kysyä. Täällä paikan päällä ymmärtää, että kysymyksiä on paljon, koska palvelut halutaan kohdentaa mahdollisimman tarkasti. 
Maassa on 60 miljoonaa asukasta,pinta-alaa 30% vähemmän kuin Suomella, eri maiden kulttuureja enemmän kuin osaan laskea (Bristolissa on paljon puolasta aikanaan tulleita ihmisiä ja heidän jälkeläisiään) ja kyllä, tämä välillä tuntuu ihan sulatusuunilta, painekattilalta ja jamboreelta, vaikken partiolainen olekaan (ensimmäinen jamboree järjestettiin muuten tässä nimeomaisessa maassa 1920). Harvemmin kuulee private school-englantia kuin "Gif I anudder un in yer darlen!" tai "Nuffink iner innit?"
Voin vakuuttaa ihan samaa kuin tämän retken alussakin, Bristolin murre on mitä on, mutta nytpä mä VÄHÄN TAJUAN SITÄ JO, HAA!

Kaikki ihmiset, joiden kanssa olen työskennellyt, ovat olleet omalla tavallaan aivan mainioita tapauksia. Minut on otettu ystävällisesti vastaan, ja kerrottu, neuvottu, ohjattu, tuettu ja kuunneltu niin paljon ja niin hyvin, että olen ollut erittäin otettu. Olen saanut tukea asuntoasioissa, kieliasioissa ja työasioissa. 

Ainoa, mitä täältä maasta ei nyt löytynyt, on se elämänkumppani. Nyt ei tanssitakaan talvihäitä kenenkään "muusikonketaleen" kanssa, kollegaa lainatakseni. 

Eivaanoikeesti, ainoa mikä täältä on puuttunut, on olkapää. Kaikki eivät ole olkapäitä, ja olkapääksi tuleminen vaatii aikaa. Olkapää on arjen paras apu, syysmyrskyjen milligrammainen Burana ja pitkän linjan tukisukkahousu. Ilman ei pärjää pitkiä aikoja. Olkapäät onkin paras syy palata kotikoloon! 


Kolme kuukautta takana. Tässä sitä ollaan.
Tuloksena?

Kokemusta, ideoita, ystäviä.

Oivalluksia, mielen maisemia, onnen hetkiä.

Varmuutta, tietoa, ajatuksia.

Naurua, yhteistyötä, kommunikaatiota.

Ihania ihmisiä,

mahtavia muistoja.

Katri lentää huomenna kotimaan maisemiin ja tuttuihin juttuihin.
Blogi ei pääty, vaan itseterapointi jatkuu.


BRISTOL <3 MEIKÄ


Ja Ps. Kävi mulla vieraskin, se lehdenostajaolkapääystävä, jolla on hieno kamera ja ihana ilme tässä:

  
Kiitos lukemisesta, kaikki 1000 kävijää! Tässä teille:

Pusmoi,
                         Katri <3