Perhe ja ystävät - mahdoton yhtälö?

Huhheijaa, olen lenkkeillyt enemmän kuluneiden muutaman viikon aikana kuin koko viime vuoden aikana yhteensä.. Syypää on koira. Jonka kanssa on muuten hyvin palkitsevaa ottaa yhteiskuvia..

Katsokaa, miten lyhyset töppöjalat! Ja katsokaa, miten ihanasti se tietokoneen näyttö sieltä kuultaa, oikein huomion keskipisteenä. Pitäisi panostaa kuvausympäristöön hiukan enemmän..
Arvatkaa, mitä arvon kuvaaja pitelee näpeissään. Kaikki koiranomistajat arvaavat. Oikea vastaus on nakki. 

Piti avautua asiasta eikä löpistä koirasta. 
Luin siis artikkelin, jonka mukaan aika, jolloin ihmisellä ei jäänyt tarpeeksi aikaa perheelleen, on ohi. Nykyään sekä isät että äidit panostavat juuri perheen kanssa vietettävään arkeen kaikista eniten. Ystäväpiiri on nyt se, joka jää vähemmälle. Koetaan huonoa omatuntoa siitä, että ystäviä ei nähdä niin usein kuin pitäisi. Silti kuitenkin kahvittelut ja yhdessä shoppailut jäävät, ja perhe keskittyy omaan pieneen maailmaansa. Tämän lisäksi spontaanit ovikellon rinkuttelut ovat jääneet, ja tutkijat ovat huolissaan. Perhe on yksikkö, suljettu yhteisö, jonne ei muilla olekaan asiaa, ainakaan ilman kahden viikon suunnittelua. Syrjäydytään muista. Toisia perheitä ei haluta häiritä, jottei pikku-Jonnen ruokailuajat veny, kun se Pirjo on niistä niin tarkka. Omaa pesää halutaan muhevoittaa ja lapsia tukea "olemalla mukana", niin, että vuorokauden 24 tuntia ovat ihan liian vähän omaan, yksin ja omien ystävien  kanssa (ilman lapsia, koiria ja puolisoita) vietettyyn aikaan kaiken perhehässäkän lisäksi. 
Huomaan itsessäni nyt samaa, kun ensimmäistä kertaa omaan, aikuisiän perheeseeni kuuluukin kolme. Kahteenkin piti vähän totutella, mutta nythän me kertakaikkiaan olemme oikea perhe, enemmän kuin kaksi. Vaikkei hurtta oikea lapsi olekaan, pitää siitä huolehtia ja kantaa vastuu, meidän yhdessä. Omassa kodissa on mukava nyhertää, kokkailla, siivota ja vaihtaa tavaroiden järjestystä. Illat menevät siivillä. Herranen aika, aikaa jää jo nyt aika pieni määrä ystäville, vaikken omia lapsia olekaan vielä pukannut maailmaan. 
Kapinoin. Haluan nähdä muitakin kuin kahta karvanaamaa töiden jälkeen. Varsinkin muutamaa ihanaa entistä työkaveria olisi kiva jututtaa vaikka kahvin äärellä, vih vih :D
Yhdellä ystävällä oli rojekti "näe ystävä päivässä". Respect, siinä onkin hommaa, kun lapsellisilla kavereilla on muskaria, jääkiekkoharkkoja ja satubalettia ja vauvakinoa, vai mikä se on. 
Kun pitäisi olla niin hyvä ihminen. Hyvä työntekijä, hyvä tyttöystävä, äiti, vaimo, ystävä, reipas urheilija, terveysintoilija, notkea, taitava kokki ja leipuri ja kiva naapuri. 
Kuka sellaiseen pystyy, on tehtävä valintoja.

Ja koska meillä ei oteta enää muita kuvia kuin koirakuvia, tässä loppuhuipennukseksi vielä neiti paskatassu (oi ihanat kurakelit):