Iiris

Vanha, uskollinen ystäväni varastettiin muutama viikko takaperin. Se kyyditsi minua moneen paikkaan(asfaltilla ja offroad-hengessä), ja pysyi reitillä muutaman siiderinkin-krrhmm- jälkeen. Sain sen 17-vuotislahjaksi, ja isäni oli sitä moneen otteeseen korjaillut ja pitänyt hyvässä kunnossa. 
Sitten se vietiin. Perkele. Voin kertoa, että itketti. Vaikka olin jo kevättalvella uhkaillut uuden pyörän hankinnalla, huomasin, että pienellä fiksauksella turkoosi tomeruus sai taas ihan uuden elämän, ja ajelin sillä tohkeissani alkukesästä saakka. 
En voi kuvailla, miten ikävästi pyörän vieminen minun mielessäni pyöri. Otti päähän. Näin (haave)unia, joissa ryöväsin pyörän sen uudelta omistajalta keskellä Kauppakatua, tai huusin törkeyksiä pyörää uudestaan kauppaavalle tyypille käytettyjen pyörien liikkeessä. 
Kesällä on aika kökköä olla ilman polkupyörää. Ei oikein viitsi helleilmalla kävelläkään hiki tippuen vaikkapa rannalle. Pyörällä pääsee vilpoisemmin. 
Niinpä tänään kävin hakemassa uuden (hiukan käytetyn)ystäväni kotiin. Sen nimi on Iiris.
Iiris ei ole seitsemänvaihteinen hybridi, kuten edellinen kaksipyöräiseni. Eikä sellainen sutjakka suhahtelija. Iiris on mummomallinen, vaihteeton ja ruskea. Kyllä, ruskea. Ei pitäisi olla mikään varkaita houkutteleva väri(näitä asioita on tutkittu). Jokainen Iirikseen luvatta koskeva saa tuta rinsessan raivon! Jos kauniisti pyydät, voit saada sitä taluttaa. Ehkä.

Kun sain ensimmäisen "isojen tyttöjen" pyörän ehkä 7-vuotiaana (?), talutin sitä ylpeänä katua edestakaisin. Ajaa ei ihan vielä saattanut. Naapurit varmaan salaa vähän nauroivat ikkunasta katsellessaan, ehkä myös vanhempani. Se oli niin hieno, hopeinen. Nyt on vähän sama olo, taidankin lähteä vähän taluttelemaan pollevana Iiristä.
Son moro!